Ja sekä Denry että kreivitär nauroivat hillittömästi, ja Bursleyn seuraelämän pylväät olivat ymmällään.
Kaikkien kadehtima Denry asteli kotiin ankarasti ajatellen. Yhdellä iskulla hän oli saanut enemmän kuin voi Duncalfin työssä ansaita yhdessä kuukaudessa. Kreivittären, Ruth Karpin ja aran Nellien kasvot tanssivat houkuttelevina harhanäkyinä hänen väsyneissä silmissään. Hän oli kuvaamattoman onnellinen. Mutta ikävyydet odottivat häntä.
Bennett, Velikulta — 3
II LUKU.
Hullinsin lesken talo.
I.
Se yksinkertainen tosiasia, että Denry Machin oli ensimmäisenä kaikista Bursleyn asukkaista pyytänyt kreivitärtä tanssiin (saamatta epäävää vastausta), teki hänestä uuden miehen. Eikä vain koko kaupunki pitänyt häntä ihmeellisenä ja suurenmoisena poikana, vaan samaa hän arveli itsekin. Hän ei voinut vapautua siitä. Hän oli aina ollut hilpeä, suorastaan optimisti. Nyt hän oli pysyväisesti tyynen, varman hilpeyden tilassa. Hän saattoi nousta aamuisin hyräillen ja tanssien. Bursley ja maailma yleensä eivät olleet enää Bursley ja maailma yleensä, ne olivat salaperäisesti muuttuneet osteriksi; ja Denryn oli vallannut sellainen omituinen tunne, että osteriveitsi sijaitsi jossain valmiina, joskin tällä haavaa näkymättömissä, ja että hän ennen pitkää saisi sen näkyviinsä ja tarttuisi siihen. Hän odotti jotain tapahtuvan. Eikä suotta.
Muutaman päivän kuluttua tuosta historiallisesta juhlasta saapui rouva Codleyn tapaamaan Denryn esimiestä. Herra Duncalf oli näet hänen asianajajansa. Tukeva, raskashenkinen ja kuitenkin jäntevä leski kuudenkymmenen korvissa, jonka miesvainaja oli apteekkarina ansainnut rahaa, ennenkuin osakeyhtiöt olivat suvainneet tunkeutua lääkitystaidonkin alalle. Rahat oli suureksi osaksi sijoitettu kiinnityslainoina pikkutaloihin; korot olivat jääneet maksamatta, ja rouva Codleynin oli äskettäin ollut pakko ryhtyä lakitoimenpiteisiin, jotka tekivät hänestä noin seitsemänkymmenen pikkutalon omistajan. Vaikka ne tuottivat hänelle bruttotuloa kahdentoista punnan vaiheilla viikossa, olivat ne hänen mielestään kuitenkin koettelemus, pöpö, loukkaus ja suoranaisen häviön aiheuttajia. Ehtimiseen hän puhui aivan kuin mielihalulla lahjoittaisi ne kenelle hyvänsä, joka vain viitsi ne ottaa — "ja silloin voisikin oikein helpotuksesta huoahtaa." Useimmat kiinteistönomistajat puhuvat siihen tapaan. Erikoisesti häntä suututti suorittaa niistä veroa.
Nyt oli äskettäin kaupungin-maanmittarin johdolla arvioitu uudelleen koko kaupunki. Tämä ei kenties kuulosta erikoisemmalta; mutta uudestaanarviointi on kaikkein jännittävin tapahtuma (ottamatta lukuun aatelisen pormestarin pitämiä kunnallistanssiaisia), mikä voi sattua kaupungissa. Jos talonne on arvioitu neljäksikymmeneksi punnaksi vuodessa ja veroa on suoritettava seitsemän shillinkiä punnasta, ja uusi arviointi korottaa teidät viiteenviidettä puntaan, niin se merkitsee kolmekymmentä viisi shillinkiä lisää vuodessa teidän taskustanne, mikä on kolmenkymmenen viiden punnan korko. Ja jos uusi arviointi alentaa teidät kolmeenkymmeneen viiteen puntaan, niin se merkitsee kolmekymmentä viisi shillinkiä lisää omaan taskuunne, mikä on samaa kuin laatikko Havanna-sikaareja tai upeat liivit. Eikö tämä ole jännittävää? Rouva Codleyn toivoi, että hänen verotettu omaisuutensa alennettaisiin arvoltaan. Toiveensa hän perusti etupäässä siihen seikkaan, että oli herra Duncalfin, kaupunginnotarion asiakas. Kaupunginnotario ei ollut kaupungin-maanmittari, eikä hänellä ollut mitään sanomista arviointiasiassa. Sitä paitsi rouva Codleyn uskoi liikeasiansa hänelle luultavasti siitä syystä, että piti häntä rehellisenä miehenä, eikä rehellinen mies olisi rehellisesti voinut koettaa houkutella kaupungin-maanmittaria poikkeamaan oikeudenmukaisuuden kaidalta tieltä tehdäkseen palveluksen asiakkaalleen. Siitä huolimatta rouva Codleyn arveli, että hänen veronsa olisi alennettava, koska hän käytti kaupunginnotariota. Sellainen on ihmisluonto maaseudulla! Niin perin erilainen kuin ihmisluonto Lontoossa, missä ei kukaan uneksikaan tarjoavansa edes tulitikkuakaan kunnallisviranomaisille, jotta tätä tekoa ei pidettäisi solvauksena.
Eräänä lauantai-aamuna rouva Codleyn saapui ilmaisemaan herra Duncalfille tyytymättömyytensä sen johdosta, että kaistale sinistä paperia ilmoitti hänen verotetun omaisuutensa lievästi karttuneen, vaikka hän oli odottanut sen alenevan.