Myöskin ilmestyi Merkkitorveen ilmoitus kertoen Denryn hoitavan kiinteistöjä, isoja tai pieniä.
III.
Seuraava ratkaiseva tapahtuma Denryn elämänjuoksussa sattui eräänä maanantai-aamuna muutamassa mökissä, joka oli paljoa pienempi kuin hänen äitinsä. Tämä mökki, sekin rouva Codleynin lukuisia kiinteistöjä, sijaitsi itsekseen Kappelikujan varrella, Wesleyn kappelin takana; useimmat taloista olivat Puusepän-aukion varrella lähellä sitä. Ympäristöä ei leimannut mikään yhteiskunnallinen loisto, mutta elämä siellä oli vaiherikasta, jännittävää, täynnä tapahtumia, kuten elämä yleensä asunnoissa, joista maksetaan keskimäärin kolme shillinkiä viikossa. Muutamat ihmiset panettelivat tätä korttelia "slummiksi" ja tehostivat ivallisesti sen ja Wesleyn kappelin naapuruutta, ikäänkuin vika olisi ollut Wesleyn kappelin. Sellaiset ihmiset eivät ymmärtäneet elämää ja sen tuottamaa iloa.
Tuossa yksinäisessä mökissä oli etupiha, jotensakin vuodepeitteen laajuinen, hauraan tiilimuurin ympäröimä ja liejulla kivetty. Kun nousi kaksi porrasta ja töykkäsi ovea, niin huomasi heti joutuneensa saliin, jota ei mikään peite maailmassa olisi voinut peittää. Tämän huoneen takana saattoi nähdä hämärästi suojan niin pikkuruisen, että huutokaupan vasaramies olisi täydellä syyllä voinut nimittää sitä "Helmeksi", ja sen yksinkertaisena, mutta käytännöllisenä sisustuksena oli likavesijohto; myöskin erotti portaikon alapään. Salin sisustukseen kuului kaksi tuolia ja pöytä, pari paistinpannua ja jokunen vanha porsliiniastia. Mitä portaikon yläpäässä oli, sitä ei tietänyt yksikään elävä olento paitsi tuo vanha vaimo, joka vietti siellä yönsä.
Eukko istui lieden ääressä "yhtenä mykkyränä", kuten Kaupunkiviisikossa sanotaan. Huoneessa ei kuitenkaan ollut tulta muualla kuin lyhyessä savipiipussa, jota hän poltteli; rouva Hullins oli Bursleyn viimeisiä eukkoja polttamaan nysää; ja yksinpä silloinkin piippua pidettiin sopimattomana ja savukkeet alkoivat päästä muotiin — joskaan ei Kappelikujanteessa. Rouva Hullins poltteli piippuaan ajattelematta erikoisesti mitään. Toisinaan häivähti hänen uneliaissa aivoissaan jokin näky menneiltä ajoilta. Hän oli elänyt tuossa asumuksessa viidettäkymmentä vuotta. Hän oli kasvattanut siinä yksitoista lasta ja kaksi miestä. Hän oli hemmotellut siinä kolmeakymmentä viittä lapsenlasta ja antanut ohjeita noin puolelle tusinalle miniälle. Hän oli kokenut öitä, jolloin tuskin saattoi liikahtaa tuossa asunnossa häiritsemättä jonkun unta. Nyt hän oli yksinään. Hän ei poistunut siitä milloinkaan, paitsi kun oli noudettava vettä aukiolla olevasta kaivosta. Hän oli nähnyt runsaasti elämää, ja hän oli väsynyt.
Denry astui sisään kursailematta, kirkkailla optimistisilla kasvoillaan vaaleanruskean tukan varjossa hilpeä, suopea hymy. Hänellä oli isot ja oivat hampaat. Hän alkoi käydä — ei lihavaksi, mutta pyyleväksi.
"No, muoriseni!" hän tervehti rouva Hullinsia ja istuutui toiselle tuolille.
Nuori mies ilmeisesti sovussa maailman kanssa, nuori mies tällä haavaa tyytyväinen itseensä. Ei enää mikään kirjuri; ei mikään palkkalainen sanoen "herra" henkilöille, joilla ei ole sormia ja varpaita sen useampia kuin hänellä itselläänkään; ei enää orjamaisen sopimuksen sitomana määräpaikkaan määrätunneiksi! Riippumaton yksikkö, oman aikansa ja omien liikkeittensä herra! Lyhyesti mies! Totta puhuen hän ansaitsi nyt kahdessa viikon päivässä hiukan enemmän kuin herra Duncalf oli suorittanut hänelle puolen kuudetta päivän työstä. Hänen tulonsa vuokra-asioitsijana ja isojen ja pienten kiinteistöjen hoitajana nousivat suunnilleen yhteen puntaan viikossa. Mutta hän asteli kaupungin katuja, hymyili, laski leikkiä, puhui epämääräisesti ja sanoi "Entä te?" tavalla sellaisella, että hänen tulonsa olisi voinut arvata vaihtelevan kymmenestä punnasta viikossa kymmeneen tuhanteen vuodessa. Ja hänellä oli neljä päivää viikossa punnitakseen uusia menetelmiä rikkauden hankkimiseksi.
"Ei mulla ole mitään antaa", sanoi eukko liikahtamatta.
"Älkäähän nyt! Ei se vetele", virkkoi Denry. "Ottakaas hyppysellinen minun tupakkaani."