Nyt vieras hymyili leveästi. "Varmaankin Vanhoillisten klubista?" hän virkkoi ihastuttavan tuttavallisesti.
Myöskin Denry hymyili.
"Ei, ei", virkkoi rouva hetken vaiettuaan; "ilmoittakaa vain minun käyneen täällä."
"Kyllä, rouva. Ehkä minä voisin toimittaa asianne?"
Vieras teki jo lähtöä, mutta nyt hän kääntyi takaisin ja tarkasti nuorukaisen kasvoja — veitikkamaisesti, kuten Denry ajatteli.
"Voisittehan antaa hänelle tämän luettelon", hän sanoi ottaen laukustaan paperin ja kehittäen sen levälleen. Hän oli käynyt pöydän ääreen; heidän kyynärpäänsä koskettivat toisiaan. "Hänen ei tarvitse välittää siitä, mikä on pyyhitty pois punaisella — ymmärrättekö? Minä tietysti luotan häneen niihin toisiin luetteloihin nähden ja toivon kaikkien kutsujen valmistuvan keskiviikoksi. Hyvästi."
Hän oli kadonnut. Denry hyökkäsi nokeentuneen ikkunan ääreen. Ulkosalla seisoi lumessa hevosvaljaikko, keltapukuinen miesvaljaikko ja pieni parvi nuorta ja vanhaa kansaa. Vieras vilahti katukäytävän poikki ja katosi; vaununovi paukahti, toinen keltaisista kaksoisista hypähti veljensä viereen, ja koko laite hyökkäsi vaarallista vauhtia tiehensä. Loikkaavan kaksoisen kasvot olivat Denrylle tutut. Mies oli todellakin aikoinaan kuulunut Broughaminkadun asujamistoon kulkien sen keskuudessa Jock-nimisenä, ja hänen äitinsä oli vuosikausia ollut rouva Machinin ystävättäriä.
Denry oli nyt ensi kertaa nähnyt kreivittären läheltä. Tämä vei ehdottomasti voiton omista valokuvistaankin. Aivan toisenlainen kuin olisi odottanut! Kuinka helppo hänen kanssaan oli keskustella! (Mutta mitä hän olikaan itse sanonut? Ei mitään — ja jos jotakin.)
Hän nyökkäsi ja mutisi: "Kyllä ne tuntee jo karvastaan!" Luultavasti tarkoittaen, että kaikki, minkä on lukenut ylimystön loistavuudesta, oli totta ja enemmänkin kuin totta.
"Hienoin nainen, mikä on koskaan ilmestynyt tähän kaupunkiin", hän mutisi.