Hän oli matkalla suoraan porttia kohti, ja muuttovaunuilla oli ilmeisesti asiaa niillä main. Ne hypähtivät vaakalaitteen rautasuojuksen yli, ja tämä loikkaus järkytti niitä niin, että ne eivät suuntautuneetkaan suoraan porttia kohti, vaan tapailivat puolittain porttia, puolittain tiilikivipylvästä. Denry puri hampaansa yhteen ja tarrautui istuimeensa. Portti olisi voinut olla paperia ja tiilikivipylväs pahvia. Muuttovaunut puhkaisivat ne, samaten kuin miekka lävistää aaveen, ja Denry oli yhä hengissä. Loppumatka oli lyhyt ja hurja, johtuen osin ryhmästä sementtisäkkejä, osin kanava-altaan läheisyydestä. Muuttovaunut loikkasivat kanavaan kuin muinaisajan hirviö ja alkoivat juoda.
Denry painui tuokioksi veden alle, mutta seisoen kapealla etulaudalla, mistä aisojen katkenneet varret työntyivät ylöspäin, hän pääsi vyötäisiään myöten vedestä. Hän ei ollut uimataitoinen.
Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja pimeys, tähtien valo vain väikkyi heikosti kanava-altaan leveällä povella. Muuttovaunut eivät olleet matkallaan kohdanneet ainoatakaan sielua. Denry oli ollut yksinään todistamassa niiden omituista karkuretkeä.
"Tuhat tulimmaista!" hän mutisi ääneen.
Ja muuttovaunujen kohdusta vastasi ääni:
"Kuka siellä on?"
Denry tutisi kauttaaltaan.
"Minä!" hän sanoi.
"Ei suinkaan herra Machin?" tiedusti ääni.
"Kyllä vaan", hän sanoi. "Hyppäsin mukaan, kun se tuli katua alaspäin — ja tässä sitä nyt ollaan!"