"Oh!" huudahti ääni. "Kunpa pääsisitte tänne minun luokseni."
Se oli Ruth Earpin ääni.
Hän tajusi totuuden hetkellisen tarkkanäköisyyden kirkastamana. Ruth oli näytellyt hänelle.
Ruth oli esittänyt hänelle kaksinäytöksisen komedian. Hän oli aikonut panna toimeen "kuutamoretken", kuten sitä Kaupunkiviisikossa nimitettiin. Muuttovaunut (epäilemättä kotoisin Birminghamista, missä hänen isänsä oleili) oli tuotu hänen asuntonsa edustalle myöhään illalla ja ne oli määrä täyttää ja kuljettaa pois yön kuluessa. Hevoset oli riisuttu, kenties Ruthin omaan pihaan, ja ajurien levätessä olivat muuttovaunut lähteneet liikkeelle vieden Ruthin mukanaan. Hänellä ei ollut rahaa lukittuna umpilukkoisessa kaapissaan. Syynä siihen, miksi hän ei ollut maksanut rakkaalle herra Herbert Calvertille, ei ollut se, minkä hän oli esittänyt. Denryn ensimmäinen hämmästynyt ajatus oli: "Kylläpä siinä tytössä on uskallusta! Se on vissi asia!"
Ruthin kaksimielisyys ja kehnous ei järkyttänyt hänen mieltään. Hän ihaili neidon suurenmoista ja rohkeata aietta; se miellytti voimakkaasti jokaista solua hänen aivoissaan. Hän tunsi, että he molemmat olivat hengenheimolaisia.
Hän koetti kiivetä vaunujen sivua myöten päästäkseen takaovelle, mutta muuttovaunuissa ei voi hypätä pyörältä pyörälle, varsinkin kun pyörät ovat veden alla. Sen vuoksi hänen oli pakko kavuta katolle ja sieltä liukua toiselle ovipuoliskolle, joka heilui avoinna. Tämä teko ei ollut aivan yksinkertainen. Lopulta hän tunsi vaunujen pohjan laskeuduttuaan puolen kyynärän verran veteen.
"Missä te olette?"
"Täällä", sanoi Ruth surkeasti. "Istun pöydällä. Muuta ei oltu ennätetty nostaa vaunuihin, ennenkuin miehet lähtivät hakemaan illallista tai jotain muuta. Muuttomiehet ovat aina sellaisia. Onko teillä tulitikkua?"
"Tulitikkuja minulla on tukuittain", sanoi Denry, "mutta mitä hyvää luulette niistä nyt olevan, kun ne ovat likomärkiä?"
Lyhyt äänettömyys. Hän huomasi, ettei Ruth ollut koettanut sanallakaan selittää käytöstään häntä kohtaan. Ruth tuntui olevan varma siitä, että hän ymmärtäisi.