"Minä olen saanut kauheita kolahduksia, ja nenästäni taitaa vuotaa verta", sanoi Ruth entistä surkeammin. "Kaikeksi onneksi täällä oli olkia ja säkkejä."
Laajalta hapuiltuaan Denryn käsi kosketti hänen märkää hamettaan.
"Kyllä te olette aika paha tyttö", hän sanoi.
Hän kuuli nyyhkytyksen, hurjan nyyhkytyksen. Tuo ylpeä, riippumaton olento oli murtunut tapahtumain painosta. Denry kiipesi vedestä sille puolelle pöytää, joka oli vielä vapaana. Ja muuttovaunut olivat pimeät kuin tulivuoren kita.
Vähitellen selvisi nyyhkytysten kuohunnasta heikkoja äänteitä, ja vähitellen Denry sai kuulla koko tarinan Ruthin vaikeuksista, onnettomuuksista, ponnistuksista ja tappioista. Tämä tunnusti syyllisyytensä avomielisesti. Mutta mitä hän voi tehdä? Hän oli tarkoittanut hyvää. Mutta mitä hän voi tehdä? Hänet oli ajettu umpikujaan. Ja hänen oli ajateltava isäänsä! Hän oli todenteolla aikonut maksaa vuokran edellisenä päivänä tai ainakin osan siitä. Mutta hänelle oli sattunut pettymyksiä! Ja hän oli voinut niin pahoin. Sanalla sanoen…
Vaunut heilahtivat. Ruth tarrautui kiinni Denryyn ja tämä puolestaan häneen. Vaunut laskeutuivat mukavaan makuuasentoon kanavan liejuun.
(Omituista, ettei hän ollut huomannut sitä ennen, mutta ensi käynnillä Ruth oli lykännyt suorituksen siitä syystä, että pankki oli suljettu, ja toisella käynnillä hän oli vakuuttanut, että tarvittavat rahat oli vähitellen kasattu hänen kaappiinsa! Eikä hän ollut havainnut tuota ristiriitaisuutta. Sellaista vaikuttaa teepuku. Mutta hän antoi sen Ruthille anteeksi tämän suunnattoman rohkeuden tähden.)
"Mitä nyt voimme tehdä?" kysyi Ruth melkein kuiskaten.
Tämä luottamus liikutti Denryä.
"Täytyy odottaa, kunnes valkenee", hän sanoi.