Ja niin he odottivat ulapallaan. Kuumassa heinäkuussa ei ole vastenmielistä virutella jalkojaan vedessä yön tukahduttavina hetkinä. Ruth kertoi hänelle yhä enemmän.
Kun aamunkoiton harmaa alkusoitto alkoi viritä, huomasi Denry, että muuttovaunujen peräpuolella ulottui ulappaa korkeintaan kyynärän mitta ja että oli helppoa katolle kiivettyään loikata sieltä rannalle. Hän teki sen ja sovitti sitten laudan niin, että Ruthkin pääsi maihin. Heidän painostaan vapautuneena pöytä ui heidän jälkeensä ulos vaunuista. Denry veti sen maihin ja alkoi sitten murskata sitä jalallaan.
"Mitä ihmettä te teette?" kysyi Ruth heikosti. Hän oli liian raukea vastustaakseen pontevammin.
"Jättäkää se minun huolekseni", sanoi Denry. "Tämä pöytä on ainoa todistaja, joka voi antaa teidät ilmi. Emme voi kantaa sitä takaisin. Voisimme kohdata jonkun kadulla."
Hän sitoi pöydän sirpaleet yhteen vaunuissa uiskentelevalla nuoralla ja kiinnitti kimppuun raskaan rautakangen, jonka tehtävänä oli pitää ovet suljettuina. Sitten hän upotti koko kantamuksen puuta ja rautaa kanava-altaan syrjäisimpään nurkkaukseen.
"Kas niin!" hän sanoi. "Ymmärrättekö nyt? Tässä ei ole tapahtunut muuta kuin että muuttovaunut ovat lähteneet karkuun ja pudonneet kanavaan miesten huolimattomuuden vuoksi. Muun voimme järjestää huomenna — tarkoitan vuokraa ja muuta sellaista."
He katsoivat toinen toiseensa.
Ruthin hameet olivat melkein kuivat. Nenässä ei ollut merkkiäkään verenvuodosta, mutta vasemman silmän yläpuolella oli sininen kupura. Denry oli tosin vailla hattua ja hänen housunlahkeensa olivat tarrautuneet kiinni sääriin, mutta muutoin ei hän näyttänyt vallan mahdottomalta.
He seisoivat yksinään äänettömässä aamunkoitossa.
"Teidän on parasta lähteä kotiin Acrenkujanteen kautta eikä
Broughaminkatua", sanoi Denry. "Käyn katsomassa aamupäivällä."