IV.
Aallonmurtajan pimeässä alaosassa ei Denry saanut suoritetuksi juuri muuta kuin kastelluiksi jalkansa. Siitä huolimatta, että hänen oli onnistunut kiskoa maihin veneestä heitetty köysi, tuntuivat kokoontuneet asiantuntijat luokittavan hänet siellä alhaalla heti innokkaaksi ja hyödyttömäksi henkilöksi, jolla ei ollut mitään oikeutta valtaamaansa paikkaan. Mutta hän oli kuitenkin todistamassa, kun pelastusvene saapui nousten ja laskien perille ja norjalaisen parkin pelastunut miehistö astui maihin, ja hän päätti entistä lujemmin sepittää kuvauksen Staffordshiren Merkkitorveen. Pelastetut ja pelastajat katosivat hanhenmarssia aallonmurtajan yläosaan, paitsi peränpitäjä, punapartainen mies, joka jäi tutkimaan pelastusvenettä, jonka hän itse omisti. Sanomalehtimiehenä Denry menetteli kuten pitikin ryhtyen pakinoimaan miehen kanssa. Sillä välin kuului ylempää hurraa-huutoja. Peränpitäjä, joka sanoi olevansa nimeltään Gregeen ja kotoisin Manx-saarelta, tuntui katuvan koko retkeä. Hän ei näyttänyt tajuavan, että hänen velvollisuutensa oli nyt näytellä vaatimattoman sankarin osaa Denryn haastattelussa. Joka kerta kun pakina keskeytyi, hän virkkoi synkkänä:
"Ja katsokaas nyt, missä kunnossa se on!" Tarkoittaen runneltua purtta, joka nousi ja laski mustilla aalloilla.
Denry riensi takaisin yläsillalle etsien käyttökelpoisempia aineksia. Parikymmentä miestä, päässään kaikenkarvaisia sadelakkeja ja muita päähineitä, söi paksuja voileipiä ja joi kuumaa kahvia, joita oli harkitsevasti toimitettu heille aallonmurtajan ravintolaan. Jokunen oli ennemmin valinnut viskyä. Koko miehistö oli nyt kerääntynyt paviljongin taakse tuulen suojaan muodostaen ryhmän, jota Denry päätti kyhäyksessään nimittää "rembrandtimaiseksi". Muutamaan hetkeen hän ei saattanut erottaa Ruthia ja Nellieä pimeän vuoksi. Sitten hän näki morsiamensa epäämättömän olemuksen erään automaattikaapin ääressä ja Nellien epäämättömän olemuksen toisen automaattikaapin ääressä. Ja sitten hän kuuli laitteen lipsahtavan lipsahtamistaan nopeassa tahdissa. Ja hänen ajatuksensa kääntyivät uudelle suunnalle.
Hetken kuluttua Ruth riensi hilpeän sulavana kaappinsa luota ja alkoi anteliaasti jaella pikku kääröjä miehistölle. Hänen anteliaisuudessaan ei ollut harkintaa eikä tarkkaa oikeudenmukaisuuttakaan. Hän tiputteli kääröjä sankaripolville yltäkylläisyyden suurenmoisella liikkeellä. Muutama käärö putosi maahankin. Mutta siitä ei hän välittänyt.
Denry saattoi kuulla hänen sanovan:
"Teidän pitää syödä ne. Suklaa on niin voimistuttavaa. Ei mikään vedä sille vertoja."
Hän riensi takaisin automaatin luo ja sieppasi lisää kääröjä Nellieltä, joka oli toiminut uutterasti hänen ohjauksensa mukaan; ja sitten alkoi uusi jakelu.
Tyyntä ja puolueetonta katselijaa olisi varmaankin liikuttanut tämä vaistomaisen naisellisen armeliaisuuden näyte. Hän olisi kenties voinut päättää, että tämä oli kaikkein kauneimpia inhimillisiä tekoja, mitä oli konsanaan nähnyt. Eikä se seikka, että nuo karaistut sankarit ja norjalaiset näyttivät olevan jotensakin epätietoisia siitä, mitä tehdä noilla hopeapaperikuorisilla makeisilla, olisi laimentanut hänen ihailuaan noita kahta tyttömäistä hyväntahtoisuuden perikuvaa kohtaan. Denryäkin tämä näky liikutti, mutta toisella tapaa. Tuossa nyt tarpeeton hyväntahtoisuus herkutteli tuhlaamalla, hänen liikkeisilleen kuuluvat vuokrarahat. Hän mutisi:
"Kyllä se sentään on aika paksua!" Mutta hän ei tietenkään voinut tehdä mitään.