"Oh!" huudahti rouva Cotterill, "sitten se ei olekaan mikään pikkuasia!"
Ei ollutkaan.
Denry havaitsi helpotuksekseen, ettei päivällisten pitäminen Majesticissa tuottanut ylen suuria vaikeuksia: tarvitsi vain karaista mielensä ja astua sisään hotellin upeasta ovesta. Tehtyään sen ja mutistuaan, että oli aikomus tarjota tuttaville vähä haukattavaa, tarvitsi vain kuunnella ehdotuksia, joista jokainen voitti edeltäjänsä loistavuudessa, ja sanoa "Hyvä on". Samaten tervehdittäessä nuorta naista, joka kerran oli ollut jalokivi naisten seurassa. Tarvitsi vain sanoa: "Hyvää iltaa — mitä kuuluu?" Ja hän sanoi samaa. Ja sitten lyötiin kättä. Eikä siitä henki mennyt!
Sikäli olivat päivälliset kuitenkin puutteelliset, että herrat eivät olleet frakkipuvussa. (Denry merkitsi muistiin uuden elämänohjeen: ei pidä koskaan lähteä matkalle frakkipuvutta, koska ei voi tietää, mitä sattuu.) Tytöt olivat säteilevän valkoisissa. Ja valkoinen vie sittenkin voiton kaikesta. Rouva Cotterill oli verhoutunut mustaan silkkiin ja äänettömyyteen. Ja musta silkki vie sittenkin voiton kaikesta. Tarjottiin sampanjaa. Tarjottiin jäätelöä. Nellieltä kiellettiin sampanja ja hän korvasi vahingon jäätelöllä. Denry oli saanut tilaisuuden kertoa hänelle Suklaalääkkeen tarinan. Nellie sanoi: — "Tehän olette ihan ihmeellinen!" Ja Denry sanoi, että Nellie oli itse ihmeellinen. Denry ei puhunut Suklaalääkkeestä hänen isälleen. Eikä Nelliekään puhunut siitä. Mitä Ruthiin tuli, niin epäämättömästi hänen läsnäolonsa teki päivälliset seuraelämän kannalta katsoen onnistuneiksi. Hän tuntui tottuneen sellaisiin hommiin. Hän juuri sai kielet laukeamaan. Mutta Denry katseli häntä nyt toisin silmin, ja hänestä tuntui uskomattomalta, että hän oli aikoinaan erehtynyt pitämään Ruthia maailman helmenä.
Päivällisten loppupuolella herätti valtuusmies Rhys-Jones suurta huomiota nousemalla esittämään heidän isäntänsä maljan. Hän viittasi Englannin pelastusvenemiehistön suurenmoiseen sankariuteen ja kiitti yhdistyksen nimessä Denryä niistä viidestäkymmenestä kolmesta punnasta, mitkä tämän liikkeiset olivat suorittaneet rahastoon. Hän sanoi sitä jaloksi lahjaksi ja Denryä filantroopiksi. Ja hän kehotti valtuusmies Cotterillia yhtymään tähän maljaan. Minkä valtuusmies Cotterill tekikin oivin vakiintunein sanoin, jotka olivat tuloksena pitkällisestä tottumuksesta. Ja Denry änkytti, että hän oli erittäin kiitollinen ja ettei asiasta kannattanut puhua.
Mutta kun maljat oli juotu, eksyi valtuusmies Cotterill suojelevaan ivallisuuteen, ikäänkuin nuorukaisen menestys olisi herättänyt hänessä kateutta. Eikä hän tyytynyt enää "nuoreen mieheen". Hän puhutteli Denryä mahtipontisesti "poikaseksi".
"Se pelastusvene — se oli aika hyvä ajatus, poikaseni — aika hyvä ajatus", hän sanoi.
"Niinpä kyllä", vastasi Denry, "mutta se syntyi minun päässäni."
"Mutta nyt on kysymys siitä", sanoi valtuusmies, "voitteko synnyttää toisia yhtä hyviä ajatuksia."
"Enpä tiedä", sanoi Denry; "entä te?"