Vastahakoisesti he erosivat yksityishuoneen ylellisyydestä, ja Denry maksoi salavihkaa laskun muutamalla kourallisella kultarahoja, ja valtuusmies Rhys-Jones erosi heistä oikein sydämen surulla. Nuo toiset viisi astelivat rivissä pitkin kuutamoista Rantatietä. Ja kun oli saavuttu Craig-y-donin edustalle ja Cotterillit olivat menossa sisään, virkkoi Ruth, joka oli jättäytynyt jälemmäksi, pehmeällä äänellä Denrylle:
"Minua ei haluta laisinkaan lähteä nukkumaan. Eikö sinusta olisi hauska kävellä hiukan?"
"Minä —"
"Olet varmaankin hyvin väsynyt?" virkkoi Ruth.
"En ensinkään", vastasi Denry; "mutta minä pelkään kuutamoa."
Ja heidän katseensa kohtasivat toisensa katulyhdyn valossa, ja Ruth toivotti hänelle hauskoja unia ja katosi. Se oli erinomaisen hienoa.
VII.
Seuraavana iltapäivänä matkustivat Cotterillit ja Ruth Earp kotiin ja Denry liittyi heidän seuraansa. Llandudno alkoi juuri vaipua talviuneensa, ja Denryn verraten monimutkaiset asiat olivat kaikki parhaassa järjestyksessä. Vaikka toiset osoittivat jonkinlaista raukeutta, oli hän itse hilpeällä tuulella. Hänen vähäpätöisten matkatavarainsa joukossa oli uusi hattulaatikko, joka osoittausi yhä uudistuvan ilon lähteeksi.
"Ottakaahan tämä", hän sanoi eräälle kantajalle Llandudnon asemasillalla ja ojensi uutta hattulaatikkoa kasvoillaan tyyni ilme. Kantaja otti sen pahaa aavistamatta, ja kun hattulaatikko sitten oli kiskaisemaisillaan hänen käsivartensa sijoiltaan, hän purki kummastustaan kantajien tapaan.
"Pakana sentään, herra!" hän sanoi, "kylläpä se painaa!"