Itse asiassa se painoikin lähes viisikolmatta naulaa.
"Niin", sanoi Denry, "se on tietysti täynnä kultarahoja."
Ja kaikki nauroivat.
Crewessä, missä heidän oli muutettava toiseen junaan, ja jälleen Knypessa ja Bursleyssä hän herätti hämmästystä kantajain keskuudessa salaamalla hattulaatikkonsa raskauden ja ojentamalla sen heille, ikäänkuin se olisi painanut vain kymmenisen unssia. Ja joka kerta hän toisti saman sukkeluuden kultarahoista.
"Mitä ihmettä sinulla oikein on tuossa hattulaatikossa?" kysyi Ruth.
"Johan minä sen sanoin", vastasi Denry nauraen. "Kultarahoja!"
Lopuksi hän kohdisti kujeen omaan äitiinsä. Rouva Machin uurasti tapansa mukaan mökissään Broughaminkadun varrella. Kenties ei hänen mieleensä ollut juolahtanut lähteä Llandudnoon huvittelemaan. Joka tapauksessa oli hänen läsnäolonsa Bursleyssä ollut tarpeen, sillä hän oli usein kerännyt vuokrat Denryn puolesta ja kerännyt ne oikein hyvin. Denry iloitsi nähdessään hänet jälleen, ja äiti iloitsi nähdessään poikansa, mutta he salasivat tunteensa niin tarkoin kuin suinkin. Kun Denry salakavalasti ojensi äidille hattulaatikon, pudotti tämä sen maahan ja ilmoitti hänelle peittelemättä, ettei aikonut alistua hänen kepposiinsa.
Juotuaan teetä, joka maistui aivan yhtä hyvältä kuin juhlapäivälliset, Denry ojensi äidilleen avaimen ja pyysi häntä avaamaan hattulaatikon, jonka hän oli asettanut tuolille.
"Mitä siinä on?"
"Kasa aika somia kiviä, joita olen keräillyt rannalta", sanoi Denry.