"Ei, hän oleskelee nykyään erään ystävänsä vieraana."
"Vai niin; ja sinä olet aivan yksin?"
"Niin olen."
"Silloin voin sitä helpommin pyytää sinua seuralaisekseni viikon matkalle mannermaalle."
"Minne aiot matkustaa?"
"Minne tahansa. Se on minulle yhdentekevää."
Kaikki tämä tuntui minusta hyvin merkilliseltä. Holmesilla ei ollut tapana lähteä matkustamaan ilman suunnitelmaa ja ilme hänen kalpeilla, riutuneilla kasvoillaan osotti hänen hermojensa olevan mitä ankarimmassa jännityksessä. Hän luki kysymyksen silmistäni ja rupesi selittämään asemaa sormenpäät painettuina vastakkain ja kyynäspäät polvia vasten.
"Varmaankaan et ole koskaan kuullut puhuttavan professori
Moriartysta?" sanoi hän.
"En koskaan."
"Kas siinä juuri on asian omituisuus ja ihmeellisyys?" sanoi Holmes. "Sen miehen vaikutus ulottuu kaikkialle Lontoossa, eikä kukaan ole kuullut puhuttavankaan hänestä. Sen kautta on hänellä rikosten aikakirjoissa aivan erikoinen asema. Sen sanon sinulle, Watson, täydellä todella, että minä, jos voisin sen miehen voittaa, jos voisin vapauttaa yhteiskunnan hänestä, tuntisin päässeeni tieni päähän, ja olisin valmis asettumaan lepoon elämässäni. Meidän kesken sanoen, ovat ne palvelukset, joita olen ollut tilaisuudessa tekemään Skandinaavian kuningasperheelle ja Ranskan tasavallalle, säätäneet minut siihen asemaan, että minulla olisi varaa elää sillä yksinkertaisella tavalla, joka sopii minulle parhaiten, ja antautua kokonaan kemiallisiin tutkimuksiin. Mutta en saisi lepoa, en voisi istua rauhassa tuolillani, jos tietäisin, että sellainen henkilö kuin professori Moriarty kulkee täydessä rauhassa Lontoon kaduilla."