"Siksi, että minä tästä lähtien tulen olemaan vaarallinen matkatoveri. Tuolla miehellä ei ole enää mitään tehtävää. Hän on hukassa, jos palaa Lontooseen. Jos olen hänet oikein käsittänyt, niin tulee hän nyt käyttämään koko tarmonsa kostaakseen minulle. Hän viittasi siihen lyhyessä keskustelussamme, ja minä luulen hänen totta tarkoittaneenkin. Ehdottomasti teet viisaimmin, jos palaat Englantiin ja antaudut työhösi."
Tätä neuvoa en voinut totella, kun olin vanha ystävä ja sitäpaitsi ennenkin ollut tulessa. Istuimme ainakin noin puolen tuntia Strassburgin hotellin ruokasalissa pohtien asiaa, mutta samana iltana olimme jo matkalla Geneveen.
Viikon ajan matkustimme pitkin ihanaa Rhône-laaksoa, poikkesimme siitä Lenkin luona ja kuljimme Gemmin yli, jossa vielä oli syvältä lunta, sekä edelleen Interlakenin kautta Merringeniin. Matka oli hyvin hauska. Allamme versoi kevään vihreys, yllämme näimme lumen neitseellisessä valkeudessaan; huomasin kumminkin, ettei Holmes hetkeksikään unohtanut sitä uhkaavaa varjoa, joka häntä seurasi. Somissa alppimajoissa samoin kuin yksinäisillä vuoriteillä saatoin hänen nopeista katseistaan ja siitä, että hän tarkasti jokaisen vastaantulijan kasvoja, päättää hänen varmasti uskovan, että emme voineet välttää jäljissämme hiipivää vaaraa, minne menimmekin.
Kerrankin, sivuutettuamme Gemmin ja kulkiessamme pitkin tuon surumielisen näkösen Daubenjärven rantaa, syöksyi suuri kivilohkare, joka oli irtaantunut vuorenrinteestä oikealla puolellamme, alas ja putosi kovalla jyminällä veteen aivan meidän takanamme. Heti paikalla juoksi Holmes jyrkännettä ylös ja korkealla vuorenhuipulla seisoen katseli ympärilleen joka suunnalle. Turhaan koetti oppaamme hänelle vakuuttaa, että kiviä usein keväällä putoilee alas juuri tässä. Hän ei sanonut mitään, mutta kun hän hymyillen katsoi minuun, ymmärsin, että hän oli voinut odottaakin tuota tapausta.
Alituisesta valppaudestaan huolimatta ei hän ollut ensinkään alakuloinen. Päinvastoin muistan, etten koskaan ollut nähnyt häntä paremmalla mielellä. Alituiseen palasi hän siihen asiaan, että hän ilolla uhraisi henkensä, jos voisi varmaan uskoa yhteiskunnan siten vapautuvan professori Moriartysta.
"Tiedätkö Watson, minä melkein luulen uskaltavani sanoa, etten ole elänyt turhaan", huomautti hän kerrankin. "Jos tietäisin tänä iltana kuolevani, voisin kumminkin tyynellä mielellä ajatella mennyttä aikaa. Lontoon ilma puhdistuu minun toimeni kautta. Useammassa kuin tuhannessa tapauksessa luulen käyttäneeni kykyäni oikeuden hyväksi. Viime aikoina olen tuntenut suurempaa halua ryhtyä ratkasemaan niitä arvotuksia, joita ilmenee luonnossa, kuin niitä enemmän pintapuolisia, joihin luonnottomat yhteiskuntaolomme ovat syynä. Sinun muistiinpanosi, Watson, päättyvät sinä päivänä, jolloin minä kruunaan elämäntyöni ottamalla kiinni tai surmaamalla Euroopan vaarallisimman ja viekkaimman rikoksentekijän."
Aion esittää sen vähän, mitä minulla vielä on kerrottavaa lyhyesti, mutta kumminkin koettamalla olla asiallinen. Aine ei ole minulle mieluinen, ja kumminkin tiedän, että minun velvollisuuteni on olla syrjäyttämättä ainoatakaan kohtaa siitä.
Toukokuun 3:na päivänä saavuimme pieneen Merringenin kaupunkiin ja asetuimme asumaan Englischer Hofiin, joka silloin oli vanhemman Peter Steilerin hallussa. Isäntämme oli älykäs mies ja puhui englantia erinomaisen hyvin, sillä hän oli kolme vuotta palvellut Grosvenor hotellissa Lontoossa. Hänen neuvostaan me 4:nä päivänä iltapuoleen lähdimme yhdessä kulkemaan vuorten yli, aikoen viettää yömme Rosenlainin kylässä. Meitä oli kumminkin innokkaasti kehotettu olemaan menemättä Reichenbachputouksen ohi, joka on puolitiessä ylhäällä vuorella, tekemättä vähästä mutkaa sitä nähdäksemme.
Se on todellakin komea näky. Sulavan lumen paisuttama vesijoukko syöksyy alas hirvittävään kuiluun, josta vaahto nousee kuin savu palavasta talosta. Se aukko, johon joki syöksyy, on molemmin puolin kiiltäväin, sysimustain vuoriseinäin ympäröimä kuilu, joka suppenee mittaamattoman syväksi kuohuvaksi ja kiehuvaksi kattilaksi, jonka piikkisille reunoille vesi pärskyy.
On omituista nähdä kohtisuoraa putousta, vihertävää vettä, joka levähtämättä syöksyilee karjuen alas, ja kuohuvaa vaahtoa, joka alituiseen kohoaa ylöspäin, mutta päätä rupeaa pyörryttämään tuo alituinen vilinä ja kohina. Me olimme lähellä jyrkännettä ja katselimme heijastusta, joka syntyi vesijoukon murtuessa alhaalla syvyydessä mustaa kalliota vasten, sekä kuuntelimme kuohun mukana syvyydestä nousevaa melkein inhimilliseltä tuntuvaa ähkinää.