Vuoreen on murrettu polku, jotta paremmin voisi nähdä putouksen, mutta se loppuu äkkiä ja matkailijan täytyy palata samaa tietä takasin. Olimme juuri kääntyneet, kun meitä vastaan juoksi eräs nuori poika tuoden kirjettä. Siinä oli meidän hotellimme leima, ja isäntä oli sen kirjottanut minulle. Sisällyksestä kävi selville, että vähän aikaa meidän lähtömme jälkeen oli hotelliin saapunut eräs englantilainen nainen, jolla oli viime asteen keuhkotauti. Talven oli hän ollut Davosissa, ja nyt oli hän palaamassa ystäväinsä luo Luzerniin, mutta oli saanut ankaran verenvuodon keuhkoihinsa. Hänen ei luultu elävän enää muutamaa tuntia kauemmin, mutta hänelle tuottaisi suurta lohdutusta, jos hän saisi puhutella englantilaista lääkäriä, ja jos minä tahtoisin hyväntahtoisesti palata takasin j. n. e. Kunnon Steiler lisäsi tähän jälki-kirjotuksessa, että hänkin puolestaan olisi hyvin kiitollinen, jos tulisin, sillä tuo englantilainen nainen ei millään ehdolla tahtonut puhutella sveitsiläistä lääkäriä, ja hän, isäntä, tunsi olevansa suuressa vastuunalaisuudessa.
Minulla ei todellakaan ollut valitsemisen varaa. Kuinka voisin kieltäytyä noudattamasta tätä kuolevan kansalaisen pyyntöä vieraassa maassa? Ja kumminkin epäilytti minua jättää Holmesia yksin. Viimein sovimme siitä, että tuon sveitsiläispojan piti seurata Holmesia oppaana, samalla kun minä palasin Merringeniin. Ystäväni sanoi aikovansa viipyä vielä vähän aikaa putouksen luona ja sitten kulkevansa hitaasti vuoren ylitse Rosenlainiin, jonne minäkin saapuisin illalla. Kun käännyin takasin, näin Holmesin seisovan kallioon nojaten, käsivarret ristissä rinnalla, ja katselevan kuohuvaan veteen. Siinä näin hänet viimeisen kerran tässä maailmassa.
Kun jo melkein olin ehtinyt vuorelta alas, käännyin jälleen katsomaan taakseni. Siitä paikasta en saattanut nähdä putousta, mutta voin nähdä mutkaisen polun, joka kiertää vuoren kielekkeen ja vie putoukselle. Tällä polulla näin erään miehen kulkevan nopein askelin eteenpäin. Hänen tumma vartalonsa kuvastui selvään viheriää taustaa vasten. Huomasin hänen kulkevan joutuisaan ja tarmokkaasti, mutta omassa kiireessäni unohdin hänet pian.
Vähän yli tunnin kuljettuani saavuin Merringeniin. Ukko Steiler seisoi hotellinsa ovella.
"No, kuinka on laita?" kysyin minä kiiruhtaen hänen luokseen. "Toivon ettei hänen tilansa ole huonontunut."
Se hämmästyksen ilme, jonka heti huomasin hänen kasvoillaan, sai veren hyytymään suonissani.
"Ettekö sitten olekaan kirjoittanut tätä?" kysyin ja otin pikaisesti kirjeen taskustani. "Eikö hotellissa löydy ketään sairasta englantilaista naista."
"En minä ole sitä kirjottanut, mutta paperissa on hotellin leima. Oh, nyt ymmärrän. Sen on varmaan tuo pitkä englantilainen kirjottanut, joka saapui tänne teidän mentyä. Hän sanoi —."
"Mutta minä en odottanut isännän selitystä. Pahojen aavistusten valtaamana juoksin kaupungin katua takasin sille polulle, jota juuri olin tullut. Tunti oli kulunut laskeutumiseen ja kaikista ponnistuksistani huolimatta oli vielä mennyt kaksi tuntia ennenkuin olin ehtinyt takaisin Reichenbachin putoukselle. Holmesin alppisauva oli vielä siellä vuoren vierellä olevaa suurta kiveä vasten. Mutta sen omistajasta ei näkynyt merkkiäkään, ja huutoni olivat turhia. Niihin vastasi vain oma ääneni, joka moninkertaisena kaikuna heijastui ympäröivistä kallioista.
"Alppisauvan näkeminen pani minut vapisemaan. Holmes ei siis ollutkaan mennyt Rosenlainiin. Hän oli jäänyt tähän kolmen jalan levyiselle polulle, jossa vuorenseinä oli toisella ja äkkijyrkkä kuilu toisella puolella, ja siinä oli vihamiehensä hänet tavannut. Sveitsiläispoika oli kadonnut. Luultavasti oli hän ollut Moriartyn palveluksessa ja jättänyt miehet kahden. Ja mitä oli sitten tapahtunut? Kuka voisi kertoa, mitä sitten oli tapahtunut?