"Malttakaapas, kenraali", puutuin minä puheeseen. "Tätä asiain kulkua on jo jatkunut liian kauan. Mitä tuo kaikki merkitsee? Meidän on jo aika puhua peittelemättä keskenämme. Mitä te pelkäätte? Sanokaa suoraan! Pelkäättekö te hindulaisia? Jos niin on laita, kykenen minä siihen asemaan nähden, joka isälläni on tällä paikalla, vangituttamaan heidät roistoina ja maankiertäjinä."
"Ei, ei, se ei tee mitään asian auttamiseksi", sanoi kenraali ja pudisti päätään. "Te saatte pian tietää kaikki. Mordaunt tietää, mistä hän löytää paperit, joihin minä olen kirjoittanut kaikki mikä koskee sitä asiaa. Siitä saatte huomenna neuvotella hänen kanssaan."
"Mutta jos vaara on uhkaava, niin voimme me kaiketi tehdä jotakin sen torjumiseksi. Jos te vaan tahdotte sanoa minulle, mitä te pelkäätte, niin minä tiedän, kuinka minun tulee menetellä."
"Rakas Ystäväni, te ette voi mitään tehdä minun hyväkseni. Tyyntykää vaan ja sallikaa asian mennä menojaan. Minä tein mielettömästi etsiessäni turvaa puisten ja kivisten suojavarustusten takana. Asian todellinen laita oli kuitenkin se, että toimettomuus tuntui minusta sietämättömältä ja minä tunsin että minun tulisi pikemmin käyttää varovaisuutta kuin olla avuttomasti alttiina. Minä ja tämä nuoruudenystäväni olemme joutuneet semmoiseen asemaan, johon en soisi yhdenkään muun ihmisen koskaan joutuvan. Me voimme ainoastaan jättäytyä Jumalan käteen ja toivoa että se mitä olemme kärsineet tässä maailmassa vähentää kärsimystämme toisessa maailmassa. Nyt minä tahdon mennä sisälle, sillä minulla on monta paperia, jotka on järjestettävä. Hyvästi!"
Hän tunki kätensä siitä reiästä, jonka minä sauvallani olin tehnyt aitaan ja antoi minulle juhlallisen kädenpuserruksen. Sitten meni hän vakavin askelin linnaan, ontuvan korpraalin seuraamana.
Branksomeen palattuani olin minä hyvin levoton enkä tietänyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Kaikesta kävi selville että sisareni oli oikeassa, ja että jotakin yhteyttä oli kolmen hindulaisen tulolla ja sillä salaperäisellä vaaralla, joka uhkasi Cloomberissa asuvaa perhettä.
Minun oli vaikeaa uskoa että lempeä, jalopiirteinen Ram Singh voisi tehdä väkivaltaista työtä. Mutta tarkemmin asiaa mietittyäni saatoin kuitenkin myöntää, että kauhea viha voisi piileksiä hänen tiheäin kulmakarvainsa ja tummien, tuijottavien silmiensä takana.
Mutta miten olivat nämä kaksi niin eri arvoasteilla olevaa miestä kuin vanha tykistönkorpraali ja taitava kenraali voittaneet semmoiset vihat näiltä haaksirikkoisilta muukalaisilta? Ja jos vaara oli ruumiillinen, niin miksi ei kenraali suostunut minun ehdotukseeni ja vangituttanut noita kolmea miestä? Minä tahdon kuitenkin tunnustaa että minun olisi ollut erittäin vaikeaa pelkkien epäluulojen nojalla kohdella heitä roistoina. Minä en kumminkaan voinut vastata ainoaankaan tekemääni kysymykseen. Mutta en myöskään voinut pitää kenraalin pelkoa perusteettomana, kun ajattelin hänen juhlallisia sanojaan ja vakavaa todellisuuttaan.
Yksi asia oli minusta kuitenkin päivän selvä, nimittäin se etten millään tavalla voinut auttaa. Minä saatoin ainoastaan toivoa että rakastettua Gabriellaani ja hänen veljeään säästettäisiin.
Minä kävelin tietä ajatuksiini vaipuneena ja olin ehtinyt Branksomen puistoveräjälle kun kuulin isäni äänen. Uteliaana tietämään mikä saattoi hänet niin innokkaasti ja lujalla äänellä puhumaan, avasin varovasti veräjän, ja kun äänettömin askelin olin mennyt laakeripensasryhmän ohi, näin hänet äkkiarvaamatta seurustelevan juuri sen miehen kanssa, johon kaikki ajatukseni kiintyivät, nimittäin buddalaisen Ram Singhin.