"Korpraali Rufus Smith auttoi häntä tässä työssä. Hänen tulonsa meille oli itse asiassa varoitus siitä että aika pian olisi loppuun kulunut ja että lokakuun viides päivä, joka oli rikoksen vuosipäivä, myös tulisi olemaan sovituspäivä. Minä kirjoitin sinulle aavistuksistamme, ja jos en erehdy on isänikin puhunut sinulle tästä asiasta. Kun minä aamulla huomasin että hän oli pukeutunet vanhaan virkapukuun, jota hän oli tallettanut afganilaissodasta asti, olin minä vakuutettu siitä että loppu oli lähellä ja että aavistuksemme toteutuisivat.
"Iltapäivällä näytti hän olevan tyynempi kuin hän oli ollut moneen vuoteen ja puhui vapaaehtoisesti Indian elämästä ja nuoruuden seikkailuistaan siellä. Kello 9 käski hän meidän mennä huoneisiimme ja sulki itse meidät sinne, varokeino, jota hän usein käytti kun synkkämielisyys yllätti hänet. Hän tahtoi aina koettaa suojella meitä siltä kohtalolta, joka odotti häntä. Ennen kuin hän erkani meistä syleili hän hellästi äitiäni ja Gabriellaa. Sitten seurasi hän minua huoneeseeni, jossa hän rakkaasti pusersi minun kättäni ja antoi minulle pienen kääreen, joka oli osotettu sinulle."
"Minulle", keskeytin minä.
"Niin, sinulle. Minä toimitan asiani heti kun olen kertonut historiani. Minä vannotin häntä että sallisi minun olla hänen läheisyydessään saadakseni jakaa vaaran hänen kanssaan, mutta hän pyysi etten minä tekisi mitään, joka voisi ehkäistä hänen tuumiaan. Kun minä viimein näin että itsepäisyyteni huolestutti häntä, sallin minä hänen teljetä itseni huoneeseeni. Minä olen aina nuhteleva itseäni tästä myöntyväisyydestäni. Mutta mitäpä minä voin tehdä, kun ei hän tahtonut ottaa vastaan apuani!"
"Sinun ei sovi nuhdella itseäsi. Sinähän et voinut toisin menetellä", sanoi sisareni.
"Minä tahdoin tehdä sen mikä oli oikeaa, mutta vaikea on sanoa, teinkö viisaasti vai enkö. Isäni poistui enkä minä enää kuullut hänen askeltensa kopsetta. Kello oli nyt 10 tai vähän enemmän. Pitkän ajan kävelin minä edestakaisin huoneessani, mutta sitten heittäydyin täysissä vaatteissa vuoteelle, luin Tuomas Kemppiläistä ja rukoilin koko sydämestäni, ettei meille tapahtuisi mitään pahaa yöllä. Minä olin viimein mennyt levottomaan hortoon, kun heräsin räikeästä kukunnasta. Minä nousin sekavapäisenä istumaan, mutta kaikkialla oli hiljaista. Lamppu paloi vielä, ja kelloni näytti että sydänyö kohta oli käsissä. Minä hypähdin vuoteelta ja raapasin tulitikulla valkean, sytyttääkseni kynttilän, kun kirpeän räikeä ääni taas kaikui huoneessa. Se oli niin luja ja kuuluva kuin se olisi tullut jostakin paikasta ihan vierestäni. Minun huoneeni sijaitsee talon etupuolella, kun taas äitini ja sisareni asuvat toisella suunnalla. Minä olen meistä siis ainoa, jolla on näköala lehtikuvalle. Minä juoksin ikkunaan, nostin rullavarjostimia ja katsoin ulos. Te olette nähneet että linnan ja lehtikujan välillä on leveä avonainen paikka. Tämän paikan keskellä seisoi kolme miestä, ja nämä käänsivät kasvonsa minuun päin. Kuu paistoi heihin, ja minä näin että he olivat tummaihoisia ja mustatukkaisia. Kaksi heistä oli laihaa ja kuihtunutta, mutta kolmas, jolla oli ryhdikäs vartalo ja tuuhea lainehtiva parta, näytti majesteetilliselta kuin kuningas."
"Ram Singh!" huudahdin minä.
"Mitä sinä näistä tiedät? Oletko tavannut heidät!" huudahti Mordaunt hämmästyneenä.
"Minä tunnen heidät. He ovat Buddan pappeja. Jatka!"
"He seisoivat rivissä ja nostivat ja laskivat käsivarsiaan useampia kertoja, samalla kun heidän huulensa liikkuivat, ikäänkuin olisivat toistelleet jotakin rukousta tai manausta. Yhtäkkiä seisoivat he ihan alallaan ja päästivät kolmannen kerran tuon hurjan, korvia vihlovan äänen, joka oli herättänyt minut uinailustani. En koskaan unohda tätä kauheaa kutsumusta, joka häiritsi yön syvää hiljaisuutta ja vielä tänä hetkenä soi korvissani. Kun hiljaisuus palasi, kuulin minä, että salvos sysättiin ja ovet avattiin. Sitten näin tähystyspaikastani. että isäni ja korpraali Rufus Smith tulivat juosten linnasta, paljain päin ja vaatteet epäjärjestyksessä. Nuo kolme muukalaista eivät sormellaankaan koskeneet heihin, vaan kaikki viisi menivät nopein askelin lehtikujaan päin ja katosivat puitten taakse. Minä olen lujasti vakuutettu siitä, ettei mitään nähtävää väkivaltaa käytetty, jolla olisi heitä pakotettu seuraamaan, ja kuitenkin olen yhtä varma siitä että isäparkani ja hänen seuralaisensa olivat avuttomia vankeja, aivan kuin olisin nähnyt heitä kahleissa vietävän. Tuskin oli vasta viisi minuuttia kulunut ensi kukunnasta, ja kun he nyt olivat poissa, olisin saattanut uskoa että tämä kaikki olikin vaan kamala uni, jos en olisi tietänyt tapahtumien vaikutelman koskeneen minuun niin kovasti, että ne olivat ikävä todellisuus. Koko voimallani heittäydyin minä ovea vastaan, toivoen voivani särkeä lukun.