"Tulkitsinpa todentotta arvoituksen väärin!" huudahti hän. "Tuo pikku poika arvasi heti paikalle! Katsokaa tänne! Kuinka monta näitä merkkejä onkaan? Kahdeksantoista. Yläpuolellamme olevassa vuorenseinämässähän on juuri kahdeksantoista luola-aukkoa."
"Hän viittasi luolia kohden antaessaan minulle piirustuksen", sanoin minä.
"Se ratkaisee asian. Tämä on luolien kartta. Niitä on kahdeksantoista, ne ovat rivissä vierettäin, jotkut niistä ovat lyhyitä, jotkut syviä, jotkut haarautuneita, aivan sellaisia kuin miksi olemme ne nähneet. Tämä on tosiaan kartta ja tässä on tuon kohdalla risti. Mitähän tuo risti merkinnee? Se on piirretty sen luolan paikalle, joka pistää muita syvemmälle vuoreen."
"Se luola ulottuu varmaan läpi vuoren", huudahdin minä.
"Luulenpa että nuori ystävämme on ratkaissut arvoituksen oikein", sanoi Challenger. "Jos ei luola aukeutuisi vastakkaiselle puolelle, niin en ymmärrä miksi tuo nuorukainen, joka kaikesta päättäen tarkoittaa meidän parastamme, olisi kiinnittänyt meidän huomiomme siihen. Jos se tosiaan ulottuu läpi vuoren ja aukeutuu vastaavalla kohdalla sen toisella puolella, niin siitä ei voi olla maahan sataa jalkaa enempää."
"Sata jalkaa", mutisi Summerlee.
"Meidän köytemme on kai toki pitempi kuin sata jalkaa", huudahdin minä. "Varmasti voisimme sitä tietä päästä maahan."
"Mutta ajatelkaa luolissa olevia intiaaneja", huomautti Summerlee.
"Noissa luolissa intiaanit eivät asu", sanoin minä. "Niitä käytetään vain latoina ja varastohuoneina. Miksi emme heti lähtisi ottamaan selvää asiasta?"
Ylätasangolla kasvaa muudan kuiva, pihkainen puulaji — eräs araucaria, sanoo botanistimme — jota intiaanit käyttävät soihtuna. Me kokosimme kukin kimpun noita oksia ja nousimme rikkaruohoa kasvavia portaita myöten sille luolalle, joka kartalla oli merkitty ristillä. Se oli tyhjä, kuten olin sanonut, ainoastaan joukko suurensuuria nahkasiipiä lentää kahisteli ympärillämme meidän kulkiessa eteenpäin. Kun emme millään muotoa tahtoneet herättää intiaanien huomiota, hapuilimme pimeässä, kunnes olimme päässeet muutamien polvekkeitten taa ja ehtineet kyllin syvälle luolaan. Vasta sitten me sytytimme soihdut. Olimme komeassa, kuivassa tunnelissa, jonka harmaat seinät olivat sileät ja vertauskuvallisten piirrosten koristamat. Yllämme kaareutui holvimainen katto ja jalkojemme alla välkkyi valkea hiekka. Me kiiruhdimme nopeasti eteenpäin, mutta äkkiä me katkerasti pettyneinä huudahdimme ja pysähdyimme. Äkkijyrkkä kallioseinä, jossa ei ollut edes sen kokoista halkeamaa, että rotta olisi siitä päässyt pitemmälle, kohosi edessämme.