Kaiken tämän oli hän puhua jyristänyt aivan kuin suurelle auditoriolle. Hän oli kääntänyt kirjoitustuolinsa niin että hän istui nyt suoraan minua kohti, pöhöttyneenä kuin muodoton sammakko. Hän nojasi päätään taaksepäin ja silmät olivat puoleksi ummessa. Nyt kääntyi hän äkkiä sivullepäin ja ainoa, minkä voin nähdä hänestä, oli tavattoman pörröiset hiukset ja punainen ulospäin taipunut korva. Hän penkoi kirjoituspöydällä olevia paperipinoja. Hetken perästä istui hän jälleen minua vastapäätä jokseenkin risainen skitsikirja kädessään.
"Aion puhua Etelä-Ameriikasta kanssanne", sanoi hän. "Pyydän säästyä kaikista huomautuksistanne. Ensinnä täytyy teidän tietää, että ei sanaakaan siitä, mitä nyt teille puhun, saa tulla julkisuuteen ilman minun nimenoomaista suostumustani. Todennäköisesti en koskaan anna teille siihen lupaa. Ymmärrättekö minua?"
"Mutta tuo on liian kova määräys", sanoin minä. "Varmasti asiaa-ymmärtäväisesti laadittu selostus —"
Hän pani kirjan takaisin pöydälle.
"Riittää jo", sanoi hän. "Keskustelumme on loppunut."
"Ei, ei, suostun mihin ehtoihin tahansa!" huudahdin minä. "Mikäli voin ymmärtää, ei ole tässä valitsemisen varaa."
"Ei todellakaan."
"No siis minä lupaan."
"Kunnianne kautta?"
"Kunniani kautta."