Isäntäni kumosi otaksumani halveksivin kädenliikkein. "Ihmisen solisluu on taipunut. Tämä sitävastoin on suora. Sen pinnalla on syvennys, joka todistaa suuren jänteen kulkeneen sen poikki, eikä niin ole asianlaita solisluussa."
"Siinä tapauksessa täytyy minun tunnustaa, etten tiedä, mikä se on."
"Teidän ei tarvitse hävetä tietämättömyyttänne, sillä minä luulen, ettei koko South Kensington-museon henkilökunta voi sanoa tälle nimeä." Hän otti eräästä pillerirasiasta herneen kokoisen luun. "Minun ymmärrykseni mukaan", sanoi hän, "vastaa tämä ihmisruumiista otettu luu sitä, joka on teidän kädessänne. Tästä saatte käsityksen olennon suuruudesta. Rustomuodostuma todistaa, että tämä eläin ei ole mikään kivettynyt jäännös, vaan elää meidän päivinämme. Mitä te sanotte siitä?"
"Voisi ajatella, että elefantti —"
Hän teki torjuvan liikkeen aivankuin lauseeni olisi häneen sattunut kipeästi.
"Älkää puhuko elefanteista Etelä-Ameriikassa! Jokainen kansakoulun läpikäynyt —"
"No, joku muu etelä-ameriikkalainen eläin sitten", keskeytin häntä, "esimerkiksi tapiiri."
"Te, nuori mies, voitte kyllä olla varma siitä, että minä tunnen tieteeni alkuperusteet. Tämä luu ei voi olla tapiirin eikä minkään muunkaan eläinopissa mainitun eläimen. Se on hyvin suuren, voimakkaan ja — kaiken verrannollisuuden perustalla — hyvin julman eläimen, joka kyllä elää maapallolla, mutta ei ole vielä tullut tutkimusten huomioon. Joko nyt olette vakuutettu?"
"Minä olen ainakin hyvin innostunut."
"Silloin tilanne ei ole toivoton. Minä arvelen, että jossakin teissä piilee joku määrä älyä ja sitä meidän juuri on etsiskeltävä. Nyt me jätämme kuolleen ameriikkalaisen ja tarkastamme kuinka sitten kävi. Arvannette, että en voinut jättää Amazon-jokea lähemmin tutkimatta sitä. Muutamat seikat osoittivat, mistä päin kuollut vaeltaja oli tullut. Intiaanilegendat olisivat olleet mainioita oppaita, sillä minä huomasin että kaikkien jokiseudun heimojen kesken kerrottiin yleisesti jostakin tuntemattomasta maasta. Te olette tietysti kuullut puhuttavan Curupurista?"