KAHDEKSAS LUKU
"Uuden maailman etuvartiot."
Kotona olevat ystävämme varmaan iloitsevat kanssamme, sillä me olemme saavuttaneet päämäärämme ja voimme lausua, että professori Challengerin esitys tähän asti on osoittautunut totuudenmukaiseksi. On kyllä totta, että emme vielä ole ylätasangolla, mutta me olemme saapuneet sen juurelle ja professori Summerleekin on tullut hiukan epävarmemmaksi. Ei hän hetkeäkään vielä ole myöntänyt, että hänen kilpailijansa olisi oikeassa, mutta hän ei ole enää niin itsepäinen väitteissään, vaan useimmiten vaikenee arvostelevasti. Tartun kertomukseni lankaan siinä kohden, johon viime kerralla sen jätin. Meidän täytyy lähettää kotiinsa eräs intiaanimme, joka on loukannut itsensä, ja minä jätän kirjeeni hänelle, vaikka luulenkin, ettei se koskaan tule perille.
Kun viimeksi kirjoitin, aioimme juuri jättää intiaanikylän, jonne olimme tulleet Esmeraldalla. Minun täytyy alkaa tiedonantoni ikävin uutisin, sillä ensimäinen henkilökohtainen epämiellyttäväisyys — en puhu mitään professorien välisestä alituisesta torasta — sattui meille sinä iltana ja oli jo vähällä saada traagillisen lopun. Olen jo ennen maininnut englantia puhuvan puolirotuisemme, Gomezin, — hyväntahtoisen kelpo miehen mutta taipuvaisen uteliaisuuteen, jonka ominaisuuden luulen olevan hyvin yleisen sellaisilla ihmisillä. Viimeisenä iltana hän taisi piiloutua lähelle sitä majaa, jossa me teimme suunnitelmiamme, ja sieltä keksi hänet kauhea neekerimme Zambo, joka on uskollinen kuin koira ja vihaa hirveästi puolirotuisia; Zambo raahasi hänet meidän eteemme. Gomez tarttui veitseen, ja ellei neekeri olisi ollut niin väkevä ja ajoissa huomannut hänen aiettaan, olisi hän nyt vainaja. Asia päättyi torumiseen, ja molempien riitaveljien täytyi sopia kättä lyöden, ja minä toivon rauhan palautuvan. Molemmat oppineet herramme taas riitelivät hellittämättömästi ja katkerina, Täytyy tunnustaa, että Challenger on riidanhaluinen, mutta Summerleella on terävä, pisteliäs kieli, joka pahentaa asian. Eilen illalla sanoi Challenger, että häntä ei koskaan huvittanut kulkea Thimes-kujaa ja silmäillä virtaa ylöspäin, sillä on surullista katsoa lopulliseen päämaaliinsa. Hän on nimittäin vakuutettu siitä, että hänen luunsa joutuvat Westminster Abbeyhin. Summerlee vastasi happamasti hymyillen, että veli siis tietää, missä Millbankin vankila on sijainnut. Challengerin itserakkaus oli siksi suuri, että mikään tuollainen ei häntä loukannut. Hän vain hymyili partaansa ja toisti: "Oh, todellakin! Todellakin!" myöntyväisellä äänellä kuten puhutaan lapsille. Ja lapsia he ovatkin molemmat — toinen äksy ja kärtyinen, toinen kauhea ja raakamainen, vaikka molemmat nerokkaina miehinä olivat joutuneet aikansa tiedemiesten eturiviin. Äly, luonne, sielu — vasta tultuaan tuntemaan elämää voi huomata, kuinka erilaisia nuo kolme ovat.
Jo seuraavana päivänä me todella lähdimme matkaan. Kaikki tavaramme saimme mahtumaan molempiin kanootteihin ja itse majoituimme niihin siten, että sovun vuoksi asetimme professorit erikseen. Minä jouduin professori Challengerin toveriksi; hän oli mitä parhaimmalla tuulella, liikkui kuin kuumeessa, ja hänen kasvonsa loistivat pelkkää hyväntahtoisuutta. Olen jo oppinut tuntemaan hänen mielialojensa vaihtelut, enkä ollenkaan hämmästyisi, vaikka ukkonen jyrähtelisi päivän paistaessakin. On mahdotonta olla iloinen, ja yhtä mahdotonta olla surullinen hänen seurassaan, sillä joka hetki tuntee väristyttävää pelkoa siitä, milloin hänen vaarallinen luonteensa tekee jonkun äkkikäänteen.
Kaksi päivää me matkasimme vastavirtaa, pitkin jokseenkin suurta jokea; se oli noin satasen kyynärää leveä ja väriltään tumma mutta läpinäkyvä, niin että tavallisesti pohja näkyi. Amazonjoen sivujoet ovat enimmäkseen tällaisia, muutamat taas ovat valkeita ja läpinäkymättömiä, riippuen maasta, jonka läpi ne virtaavat. Tummat todistavat huonoa kasvullisuutta, kirkkaat taas savista maaperää. Kaksi kertaa olimme vähällä osua pyörteisiin ja koskiin ja meidän täytyi väistää niitä kantamalla kanootteja puoli peninkulmaa. Vesistön molemmilla rannoilla kasvavat puut olivat ikivanhoja, ja jokseenkin helposti voi tunkeutua niiden läpi, joten meidän oli helppo kantaa kanoottejamme. En koskaan unohda tämän matkan juhlallista salaperäisyyttä. Puiden korkeus ja runkojen paksuus oli minulle, kaupunginlapselle, aivan uskomatonta. Ne kohosivat komeina pilareina korkeuteen, kunnes me suunnattoman etäällä päittemme yläpuolella erotimme hämärästi niiden haarautuvan göötiläisinä ylöspyrkivinä polvekkeina, muodostaen yllemme laakean katon, jonka läpi joku yksinäinen auringonsäde pääsi pujahtamaan ja heitti kapean loistavan juovan tuohon majesteetilliseen pimeyteen. Astuessamme tuota lahonneitten kasvien muodostamaa paksua pehmeätä mattoa, hiipi sieluumme harras hiljaisuus kuten luostariholvin hämärässä, ja professori Challengerinkin äänekäs puhelu muuttui kuiskaukseksi. Yksin ollen en olisi tiennyt näiden jättiläispuiden nimiä, mutta molemmat tiedemiehemme neuvoivat meitä maallikoita. Tämä maa on kasvullisuutensa puolesta maailman rikkain seutu, mutta hyvin köyhä animalisen elämän tuotteista. Kauniit orkideat ja kummallisen väriset jäkälät ympäröivät puitten juuria, ja harhailevan auringonsäteen sattuessa kultaiseen allamandaan tai kirkkaanpunaiseen tacsoniaan tai ipomoean tummaan sineen, oli vaikutus suorastaan sadunomainen. Näissä metsäseuduissa pyrkii elämä, joka kammoaa pimeyttä, aina kohti valoa. Jokainen kasvi, pieninkin, yrittää ylöspäin ja ellei itse jaksa, turvautuu se voimakkaamman ja pitemmän veljensä apuun. Tavalliset köynnöskasvit ovat suuria ja reheviä, ja monet muut kasvit, jotka eivät muualla tiettävästi kiertele, oppivat täällä taidon päästä synkän metsän läpi. Niinpä esim. tavallinen nokkonen, jasmiini ja jacitara-palmu köynnöstyvät setripuiden runkoihin ja saavuttavat niiden huiput. Näissä majesteetillisissa holvikäytävissä kulkiessamme emme nähneet jälkeäkään animalisesta elämästä, mutta päittemme yläpuolella eli auringonpaisteessa käärmeitä, apinoita, lintuja ja laiskiaisia kurkistellen syvyyteen meidän pieniä horjuvia olentojamme. Aamun valjetessa huusivat mölyapinat kuorossa ja päivemmällä kuului vain hyönteisten surina kuin etäinen kosken pauhu, ja kaikki oli puunrunkojen ylhissä saleissa hiljaista. Kerran nähtiin sentään vääräsäärinen vaaniva eläin — joko muurahaisnieliäinen tai -karhu vaivalloisesti kömpimässä eteenpäin varjojen keskellä. Tämä oli ainoa Amazon-metsässä näkemäni elonmerkki.
Ja kuitenkin oli tässä salaperäisessä hämärässä jotain kummallista, joka todisti ettei ihmiselämäkään ollut meistä kaukana. Matkamme kolmantena päivänä kuulimme me kummallisen, syvän sykkivän äänen ilmassa, rytmillisen ja juhlallisen, joka hiljeni ja taas kuului koko aamupäivän. Molemmat veneet lipuivat eteenpäin vain muutaman kyynärän päässä toisistaan kuullessamme ensi kerran tuon sykinnän, ja intiaanimme istuivat hiljaa ja liikkumattomina kuin pronssiin valetut, innokkaasti kuunnellen ja kauhun kuvastuessa kasvoilla.
"Mitä tämä on?" kysyin minä.
"Rumpuja", vastasi lordi Roxton huolettomasti, "sotarumpuja. Olen ennenkin niiden äänen kuullut."
"Niin, sir, sotarumpuja", lisäsi Gomez. "Villejä intiaaneja; ne vaanivat meitä joka askeleellamme, kunnes saavat meidät tapetuiksi."