"Kuinka ne voivat meitä vaania?" kysyin katsoen tyhjään avaruuteen.
Puolirotuinen kohotti leveitä olkapäitään. "Sen tietävät paraiten intiaanit itse. Heillä on omat keinonsa. He vaanivat meitä. He puhuvat rumpukieltä keskenään. Tappavat meidät, jos vain voivat."
Saman päivän iltapäivänä — taskualmanakkani väitti sen olevan tiistain, elokuun 18 päivän — kuului vähintäin kuusi tai seitsemän rumpua eri tahoilta. Välistä olivat lyönnit nopeat, toisinaan ne taas harvenivat, toisinaan kuuli aivan selvästi, että ne olivat kysymyksiä ja vastauksia — kaukaa idästä kuului nopea staccato-pärinä, johon pohjoisesta vastasi ukkosmainen jylinä. Tässä alituisessa pauhinassa oli jotakin hermojatärisyttävää ja uhkaavaa, mikä näytti muodostuvan tavuttain sanoiksi: "Me tapamme teidät, jos voimme!" joka toistui loppumattomasti. Ei ainoatakaan ihmisolentoa näkynyt. Luonnonrauha ja lohdullinen tyyneys heijastui ympärillämme, mutta kaukaa kuului kanssaihmistemme viestinä: "Me tapamme teidät, jos vain voimme!"
Koko päivän rummut pauhasivat, milloin jylisten, milloin kuiskaten, ja niiden merkitys kuvastui soutajiemme kasvoilla. Näyttipä ylpeän puolirotuisenkin mieli olevan hyvin järkytetty. Mutta ensi kerran olivat Summerlee ja Challenger rohkeuden, nimittäin tieteellisen rohkeuden, edustajia. He pysyivät tyyninä kuin Darwin Argentinassa gauchojen keskellä ja Wallace malajilaismetsästäjien parissa. Armelias luonto on niin järjestänyt, että ihmisaivot eivät voi ajatella samalla kertaa kahta asiaa, niin että ollessaan tieteellisen innostuksen vallassa ei ihminen kiinnitä huomiotansa henkilökohtaisiin vaaroihin. Välittämättä noista salaisesti uhkaavista koko päivän kestävistä äänistä, panivat molemmat professorit merkille jokaisen näkemänsä linnun, jokaisen rannalla kasvavan pensaan, ja olivat monasti kiukkuisesti eri mieltä, jolloin Summerlee mutisi ja Challenger pauhasi, mutta kumpainenkaan ei kuullut intiaanien rummutusta; he istuivat yhtä rauhallisina kuin ennen poltellessaan savukkeita St. James Streetin varrella olevassa Royal Society-klubissa. Vain kerran alkoivat he puhua intiaaneista.
"Miranha- tai Amajucaintiaaneja", sanoi Challenger osoittaen peukalollaan kaikuvaan metsään.
"Aivan oikein, sir", vastasi Summerlee. "Saamme varmaan todeta, että näiden heimojen puhekieli on polysyntetistä, ja että ne itse ovat mongooleja."
"Tietysti on se polysyntetistä", sanoi Challenger sääliväisestä "Mikäli minä tiedän ei näissä seuduissa ole olemassakaan mitään muuta kielityyppiä, ja minä olen kuitenkin tutkinut niitä yli sadan. Teidän mongoolisuusteoriaanne epäilen suuresti."
"Ja minä kun luulin, että hyvin rajallisetkin vertailevan anatomian tiedot olisivat näyttäneet sen todeksi", sanoi Summerlee katkerasti.
Challenger nosti leukaansa, niin että vain parta näkyi hatunreunan alta. "Epäilemättä sen tieteenhaaran rajalliset tiedot johtaisivat sellaisiin tuloksiin, mutta henkilö, jolla on tyhjentävät tiedot, johtuu toisiin lopputuloksiin." He vilkaisivat toisiinsa uhmaten, ja koko ajan kuului heidän ympärillään kuiskaus: "Me tapamme teidät — me tapamme teidät, jos vain voimme!"
Sinä yönä ankkuroimme me kanoottimme raskailla kivillä virran keskelle ja valmistauduimme mahdollisen hyökkäyksen varalta. Mutta mitään ei tapahtunut, ja päivän koittaissa me jatkoimme matkaamme rummunpärinän hiljalleen tauotessa. Kolmen aikaan iltapäivällä me saavuimme jyrkän, enemmän kuin peninkulman pituisen vesiputouksen kohdalle, jossa professori Challengerin venhe viime matkalla oli kaatunut. Tässä oli ensimäinen joskin vähäpätöinen todistus hänen kertomuksensa totuudesta.