Intiaanit kantoivat ensin meidän kanoottimme, sitten tavaramme nuoren metsän läpi, joka täällä oli hyvin taajaa, ja me neljä valkoihoista kuljimme pyssy olalla heidän ja niiden vaarojen keskellä, jotka mahdollisesti uhkasivat meitä metsässä. Ennen iltaa olimme onnellisesti väistäneet vesiputouksen ja tulleet siitä noin kymmenen englannin peninkulman päähän, ja yöksi me pysähdyimme. Olimme silloin minun laskuni mukaan kulkeneet noin sata peninkulmaa sivujokea myöten sen jälkeen kun jätimme pääjoen.
Aikaisin seuraavan päivän aamuna alkoi matkamme varsinaisin ja tärkein osa. Jo aamunkoitosta asti oli professori Challenger ollut hyvin levoton ja pälyillen katsellut molempiin joen jyrkänteisiin.
Äkkiä hän huudahti hyvillään ja osoitti erästä puuta, joka omituisesti käyristyneenä taipui yli joen.
"Miksi te tuota sanotte?" kysyi hän.
"Sehän on assai-palmu", sanoi Summerlee.
"Aivan niin. Tämä assai-palmu on tienviittani. Salainen ovi on puolen peninkulman päässä täältä joen toisella rannalla. Ei mitään koloa ole puiden välissä. Se seikkahan juuri on niin ihmeellinen ja salaperäinen. Tuolla, missä näette vaaleanvihreitä kaisloja tummanvihreiden kasvien välissä, tuolla suurten puitten keskellä on minun oma tuntemattomaan maailmaan johtava oveni. Menkäämme sinne, niin saatte nähdä!"
Todellakin omituinen paikka. Löydettyämme tuon vaaleanvihreän ruovikon osoittaman kohdan työntelimme me kanoottejamme muutamia satoja kyynäröitä ruovikon läpi ja silloin aukeni eteemme uusi tyven suvanto, jossa vesi kirkkaana ja läpinäkyvänä kareili hietapohjalla. Tähän laskeva pieni joki oli noin kaksikymmentä kyynärää leveä, ja kasvullisuus sen rantamilla hyvin rikas. Ei kukaan, joka ei olisi huomannut, että ruovikko jonkun matkan päässä vaihtui pensaisiin, olisi voinut aavistaa, että siellä oli sellainen vesistö, eikä uneksiakaan sellaisesta satumaasta, joka siellä avautui.
Sillä satumaa se oli — ihmeellisin satumaa, mitä ihmisen mielikuvitus voi esiin loihtia. Komeat kasvit yhtyivät meidän päittemme yläpuolella poimuuntuneina toisiinsa muodostaen luonnollisen suojuksen, ja tämän vihreän kaarikatoksen alla virtasi kultaisessa hämärässä vihreä läpikuultava joki, kauniina jo itsestäänkin, mutta noiden harvinaisten valoläikähdysten kaunistamana, jotka kuin siivilöityinä ja vaimennettuina tunkeutuivat läpi katoksen. Kristallinkirkkaana, peilityynenä ja vihreänä päilyi joki lehtikatoksensa alla, ja jokainen aironveto synnytti tuhansia kristallileikkeleitä sen loistavalle pinnalle. Tämä oli sopiva tie ihmeitten maahan. Kaikki intiaanien jäljet olivat kadonneet, mutta animalista elämää ilmeni enemmän, ja eläinten kesyys todisti, että täällä asti ei yksikään metsästäjä ollut koskaan käynyt. Toimeliaat pienet mustat samettiapinat, joilla oli lumivalkeat hampaat ja loistavat veitikkamaiset silmät, lörpöttelivät meidän ohi kulkiessamme. Toisinaan alligatori syöksyi rantaäyräältä veteen. Kerran kurkisteli meitä tummakarvainen tapiiri pensaikosta ja mennä lönkytteli sitten metsään. Mutta näimmepä myös keltaisen notkean suuren puuman hiipivän vesakossa, ja sen vihreät ilkeät silmät säkenöivät vihaa, kun se näki meidät. Lintumaailma oli sangen rikas, erityisen paljon oli kahlaajia; haikarat ja ibikset kerääntyivät valkoisiksi ja punaisiksi ryhmiksi rantojen puunkaroille ja kristallikirkkaassa vedessä, jota me sousimme, vilisi kaikenmuotoisia ja -värisiä kaloja.
Kolme päivää kuljimme me tässä vihreässä tunnelissa. Etäämpää saattoi tuskin erottaa, missä vihreä vesi loppui ja vihreä holvikaari alkoi. Luonnon rauhaa eivät täällä häirinneet ihmisten jäljet.
"Täällä ei ole intiaaneja. He pelkäävät Curuparia", sanoi Gomez.