"Katsos vain", sanoi vanha Mc Intyre. "Kuinka kuuluvat ne yhteen, Laura? Sitä en minä ymmärrä. Mitä tietävät naiset rahoista ja afääreistä? Anna sinä pankkiosoitus minulle ja minä olen vapauttava sinut kaikesta vastuunalaisuudesta. Minä pidän kokonaan huolta asiasta.
"Se on mahdotonta, isä", sanoi Laura päättävästi. "Minä en ajattelekaan antaa sitä pois itseltäni".
"Sellaisessako ajassa me elämme", huusi ukko ja kohotti vastaanlausuen käsiään. "Sinä unohdat velvollisuutesi päivä päivältä yhä enemmän, Laura. Ne rahat olisivat hyödyksi minulle — hyödyksi, ymmärrätkö sinä. Ne tulisivat olemaan kulmakivenä siinä suunnattomassa liikkeessä, jonka minä jälleen panen pystyyn. Minä tulen käyttämään ne, Laura — ja minä maksan sinulle korkoa — neljä, sanokaamme vaikka neljä ja puoli prosenttia — ja sinä voit saada ne takaisin milloin hyvänsä. Ja minä annan sinulle takuuden — takuuden — kunniasanalla."
"Se on aivan mahdotonta, isä", vastasi tytär kylmästi. "Ne eivät ole minun rahojani. Hector pyysi minua niitä säilyttämään. Hän pyysi, että olisin hänen pankkiirinsa. Ei ole minun vallassani lainata niitä pois. Ja mitä tulee sinun ajatukseesi, Roobert, niin, olipa se oikein tai väärin, minä olen varma siitä, etten anna rahoja herra Haw'ille enkä kenellekään muulle ilman Hectorin nimenomaista käskyä."
"Sinä teet aivan oikein siinä, ettet anna niitä herra Haw'ille", huudahti ukko nyökäyttäen hyväksyvästi päätään monta kertaa. "Minä en sallisi niiden joutuvan pois perheestä."
"Hyvä; minä ajattelin vain sanoa teille arveluni."
Roobert otti hattunsa ja meni ulos päästäkseen kuulemasta väittelyä isänsä ja sisarensa välillä, sillä näytti siltä, kuin he olisivat aikoneet sitä jatkaa. Hänen taiteilijasielunsa kärsi moisista pikkumaisista ja ikävistä sananväänteistä, ja hän koetti raittiissa ilmassa ja avaraa maisemaa katsellen rauhoittaa tunteitaan.
Itaruus ei ollut hänen heikkouksiaan ja isän alituinen pakina rahoista herätti hänessä inhoa ja vastenmielisyyttä.
Roobert kulki hitaasti mielitietään, joka koukerteli yli kukkulan, ja hänen ajatuksensa vaelsivat roomalaisten maahantulosta salaperäiseen miljoneeriin. Silloin huomasi hän edessäpäin pitkän, laihan miehen, joka piippu suussa koetti sytyttää tulitikkua lakkinsa suojassa. Mies oli puettu karkeaan merimiesviittaan ja hänellä oli kasvoissaan ja käsissään noen ja savun jälkiä. Tupakoitsijain välillä vallitsee jonkinlainen yhtenäisyydentunne, joka voittaa kaikki yhteiskunnalliset arvoeroitukset, jonka tähden Roobertkin pysähtyi ja ojensi tulitikkulaatikkonsa rikkitikkuineen.
"Pitäisikö olla tulta?" sanoi hän.