"Te puhuitte eilen työstänne. Ehkä te, vaikka onkin aikaista, sallisitte minun nähdä atelierianne?"
"Varsin mielelläni, tehkää niin hyvin, herra Haw", huudahti Roobert aivan haltioissaan sellaisesta huomiosta moisen anteliaan taiteensuosijan puolelta. "Olen enemmän kuin onnellinen saadessani näyttää teille niitä vähäpätöisiä töitä, joita valmistelen, vaikkakin olen melkein arka ajatellessani, miten perehtynyt te olette suuriin mestareihin. Sallikaa minun esitellä: isäni ja sisareni Laura".
Vanha Mc Intyre kumarsi syvään ja hieroi käsiään, mutta nuori neiti huudahti hämmästyksissään ja tuijotti avosuin miljoonamieheen. Haw meni ja puristi tyynesti hänen kättään.
"Minä ajattelin, että se olitte te", sanoi hän. "Olen jo tavannut sisarenne, herra Mc Intyre, ensi päivänä, tänne tultuani. Me etsimme suojaa lumimyrskyltä eräässä vajassa ja kulutimme aikaa pienellä, hupaisella keskustelulla!
"En vähääkään aavistanut puhuvani herraskartanon omistajan kera", sanoi
Laura hiukan hämillään. "Niin hauskaa on tämä kaikki!"
"Usein ajattelin, kuka lienee puhetoverini ollut, mutta vasta eilen sain sen tietää. Miten kodikkaasti te asutte täällä. Täällä on varmaankin erinomaisen kaunista kesällä. Jollei olisi tuota kukkulaa tuolla, voisi nähdä minun ikkunoistani suoraan tänne".
"Niin ja silloin voisimme me nähdä kaikki teidän kauniit istutuksenne", sanoi Laura, joka seisoi hänen vieressään ikkunassa. "Viimeksi eilen minä toivoin, että kukkula olisi poissa".
"Todellako? Suurimmalla mielihyvällä siirrätän sen pois, jos te niin haluatte".
"Varjele", huudahti Laura. "Mihin sen sitten asettaisitte?"
"Oh, senhän voisi viedä rautateitse mihin tahansa, Siinä ei olisi suuriakaan hommia. Muutama tuhat miestä soveliain konein ja pari kukkulan luo johdettua kiskojonoa, ja se olisi poissa parissa kuukaudessa".