"Entä pappi-polon talo?" kysäsi Laura nauraen.
"Oi, siitä ei olisi suurta vaaraa. Me voisimme hankkia hänelle toisen, ehkä paljon mukavamman kuin tämä. Veljenne voi sanoa teille, että olen oikea asiantuntija, kun on kysymyksessä talon rakentaminen. Mutta, vakavasti puhuen, jos se teidän mielestänne olisi parannus, katson, mitä voidaan tehdä".
"Ei millään muotoa, herra Haw. Mitä kylässä minusta sanottaisiin, jos kehoittaisin sellaiseen tekoon. Kukkulahan on ainoa, joka antaa Tamfieldille rahtusen omituisuutta. Olisi suurinta itsekkyyttä uhrata se Elmdenen näköalan parantamiseksi".
"Tämä on oikea pieni soppelo, herra Haw", puuttui haasteluun vanha Mc Intyre. Luulen että pian olette tukehtua täällä tullessanne suuresta palatsistanne, josta poikani on kertonut niin paljon ihmeellistä. Mutta meillä ei ole ollut näin aina, herra Haw. Niin vähäpätöinen kuin nyt olenkin, oli kuitenkin aika, jolloin voin kirjoittaa yhtä monta numeroa shekkiin, kuin kuka muu asetehtailija tahansa Birminghamissa. Se oli —".
"Rakas vanha tyytymätön isä", huudahti Laura, kietoen hyväillen kätensä hänen ympärilleen. Vanhus päästi pienen kimakan kirkaisun ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta, mutta hän koetti salata sen tehdyllä yskällä.
"Menemmekö portaita ylös", sanoi Roobert nopeasti, innokkaasti koettaen johtaa vieraan huomiota pois kotikohtauksesta. "Huoneeni on oikea atelieri, sillä se on heti kattotuolien alla. Minä näytän tietä, jos tahdotte tehdä niin hyvin ja seurata".
Jättäen Lauran ja Mc Intyren menivät he peräkkäin ylös työhuoneeseen.
Mr Haw seisoi kauvan "Magna chartan allekirjoittamisen" ja "Thomas Becket’in murhan" edessä, siristäen silmiään ja hermostuneesti hypistellen partaansa, Roobertin seisoessa vieressä levottomana odottaen.
"Ja mitä maksavat nämä kaksi?" Raffles Haw vihdoin kysyi.
"Määräsin niille sata puntaa kummallekin, kun lähetin ne Lontooseen".