"Se voidaan helposti auttaa", sanoi Raffles Haw rauhallisella tavallaan. "Huvittaisiko teitä nähdä tiikeri?"
"Oh, hirmuisesti".
"Minä lähetän tänne yhden. Sallikaa minun katsoa, kello on nyt kaksitoista. Voin sähköittää Liverpooliin kello yksi. Siellä on mies, joka myö villieläimiä. Luulisin sen voivan olla täällä huomisaamuna varhain. No hyvä, toivon saavani nähdä teidät kaikki ennen pitkää. Olen viipynyt melkein liian kauvan, sillä olen säntillinen mies ja olen aina määrätyt tunnit laboratoriossa".
Hän kätteli jokaista ystävällisesti hyvästiksi ja virittäen piippunsa kynnyksellä, lähti menemään.
"No, mitä pidätte hänestä", kysyi Roobert heidän katsellessaan menijää.
"Yhtä hyvin voisi uskoa sellaisen rahamäärän lapselle kun hänelle", huudahti ukko. "Voin oikein pahoin kuullessani hänen puhuvan kukkulan muuttamisesta, tiikerien ostamisesta ja moisista hullutuksista, kun on olemassa kunniallisia ihmisiä ilman tointa ja suuria yrityksiä, jotka odottamalla odottavat hiukan pääomaa. Se on epäkristillistä — se on minun ajatukseni".
"Minusta hän on ihastuttava, Roobert", sanoi Laura. "Muista, että sinä olet luvannut ottaa meidät mukaasi herraskartanoon. Ja näyttää todellakin siltä, kuin hän toivoisi meidän tulevan pian. Etkö usko meidän voivan mennä iltapäivällä".
"Se tuskin käy päinsä, Laura. Jätä asia minun haltuuni, minä pidän huolta kaikesta. Ja nyt minun täytyy tehdä työtä, sillä päivää on niin lyhyeltä näinä talvikuukausina".
Kun Roobert Mc Intyre sinä iltana oli mennyt levolle ja oli nukkumaisillaan, tunsi hän käden koskevan olkapäähänsä, ja kun hän nousi ylös, näki hän sisarensa verhottuna johonkin valkoiseen poimupukuun, saali olkapäiden yli heitettynä seisovan vieressään kuun valossa.
"Rakas Roobert", kuiskasi hän kumartuen hänen puoleensa, "oli eräs asia, jota aijon sinulta pyytää, mutta isä oli aina tiellä! Tahdothan tehdä minulle mieliksi Roobert, eikö totta?"