"Odota nyt tässä", huudahti vanha Mc Intyre temmaten poikaansa käsivarresta laihoilla sormillaan. "Odota tässä, kunnes ne menevät ohi. Sitten pitäkäämme silmällä, mihin ne menevät".
He seisoivat tien vieressä, kunnes vaunut olivat heidän kohdallaan. Ne olivat kolmelta sivulta peitetyt tervavaatteella, mutta takaapäin saattoi vilahdukselta nähdä, mitä kuorma sisälsi. Mikäli Roobert saattoi havaita, oli kuormana suuri joukko yhdenmuotoisia noin kaksi jalkaa pitkiä ja kuusi tuumaa paksuja paketteja, jotka olivat asetetut sopusuhtaisesti toinen toisensa päälle. Jokainen paketti oli kääritty karkeaan säkkikankaaseen.
"Mitä nyt luulet?" kysyi vanha Mc Intyre riemuiten, kuorman kulkiessa ohi.
"Mikä on tarkoituksesi sitten, isä?"
"Minä olen pitänyt tätä silmällä, Roobert. Olen pitänyt vaaria joka lauvantai ja ollut tilaisuudessa katselemaan sitä lähemmin. Muistatko sen päivän, jolloin tuuli kaatoi jalavan ja tie oli tukossa, kunnes puu ehdittiin sahata poikki? Se tapahtui juuri lauvantaina, ja kuorma sai pysähtyä, kunnes tie oli selvä. Silloin olin minä paikalla ja pidin vaaria. Hiivin kuorman taa ja tartuin yhteen pakettiin. Ne ovat hyvin pieniä, eikö totta? Ja kuitenkin vahva mies tuskin jaksaisi nostaa niitä. Ne ovat raskaita, Roobert, raskaita ja kovia, kuin metalli. Minä sanon sen sinulle, poika, nuo vaunut ovat lastatut kullalla!"
"Kullalla!"
"Suurilla kultaharkoilla, Roobert. Mutta tule mukaan istutuksille, niin saamme nähdä, mihin ne menevät".
He kävivät puistoveräjän kautta vaunujen perässä ja kulkivat sitten mäntyjen välissä, kunnes tulivat paikalle, josta oli laaja näköala. Kuorma ei pysähtynyt päärakennuksen eteen, vaan suurella savupiipulla varustetun laboratorion portille.
Joukko palvelijoita ja tallirenkejä seisoi valmiina rientäen purkamaan kuormaa ja kantamaan paketteja sisään portista.
Ensi kertaa näki Roobert jonkun muun kuin itse isännän astuvan sinne sisälle. Nyt häntä ei näkynyt, ja puolen tunnin kuluttua oli vaunujen sisusta varmassa tallessa ja hevoset palasivat tyhjin kärryin nopeasti pois.