"En käsitä tätä isä", sanoi Roobert mietteissään, kun he palasivat. "Edellyttäen että otaksumisesi olisi oikea, kuka lähettäisi hänelle niin suuria määriä kultaa ja mistä tulisi se?"
"Ha, ha, on kuin onkin ukko viisain", hymisi hänen seuralaisensa. "Minä olen katsonut niitä korteista. Se on aivan selvää. Heitä on kaksi, ymmärrätkö. Toinen hankkii kullan. Saman tekevä, miten, toivokaamme, että se tapahtuu kunniallisella tavalla. Voimme esimerkiksi ajatella, että he ovat löytäneet tyhjentymättömän kultakaivoksen, josta voi ammentaa kultaa kuin kaivosta. No, jaa, hän lähettää sen tälle, jolla on uuninsa ja kemikalionsa. Hän puhdistaa ja siistii sen ja laittaa sen myyntikelpoiseksi. Se on minun selvitykseni, Roobert.
"No, onko ukko oikeassa, mitä arvelet?"
"Jos olisi niin laita, isä, niin täytyisi kulta lähettää takaisin jälleen".
"Aivan niin, Roobert, mutta vain vähin erin. Ha, ha, minä olen pitänyt silmäni auki, näetkös. Joka ilta lähetetään sitä asemalle pienillä kärryillä, ja se menee Lontooseen klo 7.40 lähtevässä junassa. Ei harkoissa enää, vaan raudalla silatuissa laatikoissa. Minä olen nähnyt ne, poika, ja minä olen pidellyt niitä näillä omilla käsilläni".
"Hyvä", sanoi nuori mies mietiskelevästä, "ehkä olet oikeassa. On mahdollista, että olet oikeassa."
Isän ja pojan aprikoidessa hänen salaisuuksiaan oli Raffles Haw pistäynyt Elmdeneen, jossa Laura istui tulen edessä lukien sanomalehteä.
"Oi, miten ikävää", sanoi hän, heittäen luotaan lehden. "Kaikki ovat poissa, paitsi minä, mutta olen varma, etteivät he viivy kauvan. Odotan Rooberttia joka silmänräpäys".
"Tahtoisin puhutella teitä yksinänne", vastasi Raffles Haw tyynesti.
"Olkaa hyvä ja istukaa ja jutelkaamme hetkisen".
Laura palasi paikalleen punottavin poskin ja kiivaasti hengittäen. Hän käänsi pois kasvonsa ja tuijotti tuleen, mutta loiste hänen silmissään ei ollut tulen liekkien kajastusta.