"Muistatteko ensi kertaa, jolloin tapasimme toisemme, neiti Mc Intyre", kysyi Raffles Haw seisoen matolla muurin edessä ja katsellen hänen tummaa tukkaansa ja valkean kaulan kaunista kaarevuutta.
"Kuin eilisen tapauksen", vastasi Laura vienolla, verhotulla äänellänsä.
"Sitten varmaankin muistatte ne rohkeat sanat, jotka sanoin silloin erotessamme. Tein hyvin tyhmästi. Olkaa varma siitä, että olin kovin pahoillani ajatellessani peloittaneeni teitä tai tehneeni teidät levottomaksi, mutta olen elänyt niin kauvan yksinäni, että olen oppinut ruman tavan ajatella ääneen. Teidän äänenne, teidän kasvonne, teidän käytöksenne, kaikki oli minun ihanteeni mukaan niin tosi naisellista, rakastettavaa, uskollista ja miellyttävää, että en voinut olla ajattelematta, voisinko, jos olisin varaton, toivoa saavuttavani sellaisen naisen kiintymyksen".
"Teidän hyvä arvostelunne, herra Raffles Haw, ilahuttaa minua paljon", sanoi Laura. "Vakuutan teille, etten lainkaan pelästynyt, ja ettei tarvitse pyytää anteeksi sitä, mikä itsessään oli vain kohteliaisuutta".
"Sen jälkeen olen havainnut kaiken, mitä silloin kasvoistanne luin, olevan totta. Että teidän sielunne todella on tosi naisen, täynnä jaloimpia ja suloisimpia ominaisuuksia, mihin ihmisluonto konsa saattaa kohota. Te tiedätte, että olen rikas mies, mutta toivon, että karkoitatte sen ajatuksen sielustanne. Luuletteko sen nojalla, mitä tunnette luonteestani, voivanne tulla onnelliseksi vaimonani, Laura?"
Neiti ei vastannut, vaan istui pää poispäin käännettynä katsellen tuleen loistavin silmin. Pienellä jalallaan, joka pisti esiin hameen palteen alta, löi hän hiljaa mattoon.
"On aivan oikeuden mukaista, että saatte tietää vähän enemmän minusta, ennenkuin teette päätöksenne. Minulla on siinä suhteessa vain vähän kerrottavaa. Vanhempia minulla ei ole, ja mikäli tiedän, olen ilman omaisia maailmassa. Isäni oli arvossa pidetty lääkäri eräässä kylässä Walesissa, ja hän halusi kasvatuttaa minut samaan ammattiin. Mutta ennenkuin ehdin suorittaa tutkintoni, kuoli hän, jättäen minulle pienen vuosirahan jälkeensä. Olin kovin mieltynyt kaikkeen, mikä kuuluu kemiaan ja sähköön, ja sensijaan että olisin jatkanut lääkeopillisia lukuja, antausin kokonaan mielitieteilleni ja rakennutin vihdoin laboratorion, jossa omin päin voin jatkaa tutkimuksiani".
"Jotenkin siihen aikaan tulin suuren rahasumman omistajaksi, niin suuren, että tunsin suunnatonta vastuunalaisuutta sen sopivasta käyttämisestä. Vähän mietittyäni päätin rakentaa suuren talon johonkin rauhalliseen seutuun maalle lähelle suurta keskuspaikkaa, jossa saattaisin olla yhteydessä maailman kanssa ja kuitenkin levossa ja rauhassa kypsyttää ne suunnitelmat, joita mielessäni asui. Kohtalo tahtoi, että valitsin olinpaikakseni Tamfieldin. Nyt on jälellä vain toteuttaa suunnitelmiani ja koettaa vapauttaa maa jostakin sitä rasittavasta kurjuudesta ja puutteellisuudesta. Nyt kysyn teiltä, Laura, haluatteko jakaa kohtaloni ja auttaa minua elämäntyössäni, joka minua odottaa?"
Laura katsoi häneen, hänen jäntevään vartaloonsa hänen kalpeihin kasvoihinsa, hänen teräviin, mutta kuitenkin lempeihin silmiinsä. Katsellessaan hänestä jollakin tavalla tuntui, kuin olisi siinä vieressä ollut Hector Spurlingin varjo, hänen miehekkäät piirteensä hänen jalomuotoinen, lujaa tarmoa ilmaiseva suunsa, hänen kunnialliset silmänsä.
Nyt, itse voiton hetkellä, muisti hän selvästi, kuinka tämä hädän aikana oli lujasti seisonut heidän rinnallaan, ja kuinka hän oli rakastanut köyhää tyttöä yhtä kiintyneesti kuin omaisuuden perijätärtä. Viimeisen syleilynkin ovella tuolla muisti hän, ja hän oli tuntevinaan hänen lämpimien huuliensa painuvan omiinsa.