"Sitäpaitsi", sanoi Roobert, "en vähintäkään epäile, ettei Raffles Haw pitäisi tarpeellisena antaa meille selvitystä, ennenkun asia pitemmälle kehittyy. Hänen täytyy ymmärtää, että meillä nyt on oikeus vaatia häneltä luottamusta".
Tuskin oli hän ehtinyt sen sanoa, kun ovelle koputettiin, ja mies, josta oli puhuttu, astui sisään.
"Hyvää huomenta, herra Mc Intyre", sanoi hän. "Roobert, tahtoisitteko tulla kanssani luokseni? Haluaisin keskustella kanssanne asioista". Hän näytti totiselta, ikäänkuin olisi ollut aikeissa toteuttaa jonkun ennalta tehdyn päätöksen.
He menivät palatsille vaihtamatta montakaan sanaa kummaltakaan puolelta. Raffles Haw oli vaipunut ajatuksiinsa. Roobert oli hermostunut ja jännityksessään odotuksesta, sillä hän tiesi jotakin tärkeätä olevan kysymyksessä.
Talvi oli jo melkein ohitse ja ensimäiset nuoret vesat alkoivat työntyä vihreänä esiin englantilaisen huhtikuun sateessa ja tuulessa. Lumi oli poissa, mutta maaseutu oli kolkko ja autio, kostean vetisistä niityistä nousevan sumun verhoama.
"Apropos, Roobert", Raffles Haw äkisti virkki heidän kulkiessaan puistokujaa. "Oletteko lähettäneet suuren roomalaisen taulunne Lontooseen?"
"En ole sitä vielä lopettanut".
"Mutta tiedän, että työskentelette nopeasti. Sen täytyy pian kait olla valmis".
"Ei, pelkään, ettei se ole paljoa edistynyt sen jälkeen, kun sen näitte. Paitsi muuta valaistuskaan ei ole ollut hyvä".
Raffles Haw ei sanonut mitään, mutta tuskallinen ilme vilahti hänen kasvoilleen. Heidän saavuttuaan kartanolle osoitti hän tien museon kautta. Kaksi isoa metallilaatikkoa oli lattialla.