Minun heitä katsellessani nousivat nuo kolme miestä ylös ja sanoivat jotain, mutta minä en voinut eroittaa sanoja, vaikka luulenkin huomanneeni, että keskimmäinen mies puhui.
Sitten menivät he ulos huoneesta, paperisalkkua kantavien miesten seuraamina. Samassa silmänräpäyksessä tuli meluten huoneeseen muutamia miesroikaleita repaleisissa vaatteissa ja poistivat ensin punaisen maton ja sitten ne laudat, joista lava oli tehty, niin että huone nyt kokonaan näkyi. Monet, hyvin omituiset huonekalut kiinnittivät huomiotani. Siellä oli vuode puisine pyörineen, siinä oli veivi, jonka avulla vuodetta saattoi lyhentää tai pidentää. Siellä oli myöskin puuhevonen ja monia muita hyvin merkillisiä esineitä ja kapistuksia, ja vieläpä joukko köysiä väkipyörien varassa. Huone ei lainkaan eronnut nykyajan voimistelusaleista.
Tuokion kuluttua tuli näyttämölle uusi henkilö. Hän oli laiha, pitkäkasvuinen olento, mustissa vaatteissa, raivokkaine, ankarine kasvoineen. Hänen näkemisensäkin sai minut kauhistumaan. Hänen vaatteensa olivat tahraiset ja kiilsivät rasvasta. Hänen esiintymisensä oli pitkäveteistä ja valtavan arvokasta, ikäänkuin hänen olisi tarvinnut vain näyttäytyä ollakseen koko aseman herrana. Huolimatta hänen inhoittavasta ulkonäöstään ja epäsiististä puvustaan, oli nyt kaikki hänen asiansa, hänen huoneensa, ja ainoastaan hän oli siellä isäntänä. Vasemmalla kyynärvarrellaan oli hänellä nippu kapeita nauhoja. Kalpea nainen katseli häntä tutkivasti kiireestä kantapäähän, kuitenkaan kasvojensa ilmettä muuttamatta. Se oli rohkeata, vieläpä uhmaavaa. Toinen oli papin laita. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja minä näin kuinka hikipisarat juoksivat alas hänen korkeata, kaarevaa otsaansa pitkin. Hän kohotti kätensä rukoukseen ja niin vaipui hän alas ja mumisi joitakin epäselviä sanoja naisen korvaan.
Mustapukuinen mies astui nyt esiin, otti yhden niistä nauhoista, joita hänellä oli vasemmalla käsivarrellaan ja sitoi naisen kädet. Hänen sitoessaan ojensi nainen nöyrästi kätensä hänelle. Sitten tarttui hän voimakkaasti naisen käsivarteen ja talutti hänet puuhevosen luo, joka korkeudeltaan ulottui hiukan hänen vyötäröittensä yläpuolelle. Hän nosti hänet sen selkään selälleen, niin että kasvot olivat kattoon päin, samalla kun kauhun valtaama pappi syöksyi ulos huoneesta. Naisen huulet liikkuivat vilkkaasti, ja vaikk'en kuullutkaan mitään, ymmärsin kuitenkin, että hän rukoili. Hänen jalkansa riippuivat alas hevosen kummaltakin puolelta, ja minä näin, että nuo raa'at pyövelit olivat sitoneet hänen jalkansa ja pistäneet nuoran päät lattiaan kiinnitettyjen rautarenkaiden läpi.
Nähdessäni nuo onnettomuutta tuottavat valmistukset, valtasi minut tuskallinen tunne, ja kuitenkin pidätti minua kauhun lumous, enkä voinut luoda pois katsettani tuosta salaperäisestä näytelmästä. Sisään oli tullut eräs mies kantaen vesiämpäriä molemmissa käsissään. Toinen mies toi kolmannen ämpärin, jotka sitten asetettiin puuhevosen viereen. Toisella miehellä oli kädessään puinen kauha, jonka hän antoi mustapukuiselle miehelle. Samassa lähestyi eräs pyöveleistä kantaen jotain tummaa esinettä, jonka minä unessakin olin tuntevanani. Se oli nahkaratti. Hirmuisella voimalla työnsi hän sen — mutta minä en kestänyt kauvempaa. Minun hiukseni nousivat kauhusta pystyyn. Minä vääntelin itseäni, taistelin ja riuhtaisin itseni irti unen pauloista, tulin kimakasti huutaen taasen todellisuuteen ja löysin itseni, kauhusta vapisten, makaamassa tuossa suuressa kirjastossa, jonne kuu kumotti sisään ikkunasta ja loi valoaan hopealla kirjaillun, mustan pitsityksen vastakkaiselle seinälle. Oi, mikä onni, että taasen saa olla yhdeksännellätoista vuosisadalla — että keskiajan salaperäisistä vankiholveista taasen on päässyt siihen maailmaan, jossa inhimillinen sydän lyö ihmisrinnassa! Nousin istualleni vuoteen reunalle, ja jokainen jäseneni vapisi, vuoroin olin kiitollinen, vuoroin peloissani. Kuinka sellainen oli voinut tapahtua — oli saanut tapahtua ilman, ett'ei Jumalan käsi ollut lyönyt pahantekijöitä maahan! Oliko tämä kaikki vain mielikuvitusta, vai mahtoiko se kuvata jotain tositapausta maailmanhistorian synkimmältä, julmimmalta aikakaudelta? Minä kätkin kuuman pääni vapiseviin käsiini. Mutta yht'äkkiä olin tuntevinani, että sydämeni lakkasi sykyttämästä, pelkäsin niin kovin, etten voinut edes huutaa. Pimeässä lähestyi jokin.
Miehenkin rohkeus masentuu, kun kauhu seuraa kauhua. Minä en voinut ajatella, en rukoilla, ainoastaan istua paikoillani ja tuijottaa jäätyneen kuvan tavoin mustaan olentoon, joka minua tuossa suuressa huoneessa lähestyi. Mutta kun se oli tullut kuuvalon muodostamaan valkoiseen juovaan, hengitin taasen.
Se oli Dacre, ja näytti siltä, että hän oli yhtä peloissaan kuin minäkin.
"Tekö se olitte? Sanokaa minulle, mikä teitä vaivaa?" kysyi hän käheällä äänellä.
"Oi, Dacre, kuinka olenkaan iloinen kun tulitte! Minä olen ollut helvetissä. Se oli hirmuista!"
"Se olitte siis te, joka huusitte?"