"Minä lähden hakemaan sitä," sanoin minä. "Kello on nyt yksi. Olen täällä ennen kolmea, jos saan hyvän hevosen."
"Ja minä," sanoi Holmes, "koetan sill'aikaa tutkia mrs Bernstonea ja intialaista palvelijaa, joka, kuten mr Thaddeus sanoi nukkuu seuraavassa vinttikamarissa. Sitte tutkin suuren Jones'in menetystapaa ja kuuntelen hänen ei aivan hienotunteisia pilapuheitaan. 'Wir sind gewohnt, dass die Menschen verhöhnen was sie nicht vestehen'." [Johann Wolfgang von Goethe: "Göthen sanat ovat aina voimakkaita ja sattuvia.">[
Seitsemäs luku.
Kreosooti-tynnyri.
Polisi oli tullut sinne roskissa ja niissä saatoin miss Morstanin kotiin. Naisten ihailtavalla tavalla oli hän järkevästi kantanut huolet, niin kauan kuin löytyi joku, heikompi häntä itseä, lohdutettavana; ja minä tapasin hänet iloisena ja tyyneenä istumassa pelästyneen emännöitsijän luona. Mutta vaunuissa oli hän ensin pyörtymäisillään ja sitte purskahti hän kiivaaseen itkuun — niin syvästi oli yöllinen seikkailu vaikuttanut häneen. Hän on sittemmin sanonut minulle että olin kylmä ja vieras tällä matkalla. Hän ei voinut aavistaakaan, mikä taistelu riehui rinnassani, tahi miten suurella vaivalla ja tahdon ponnistuksella hallitsin itseäni. Hellimmät tunteeni, rakkauteni veti minua hänen puoleensa, samalla tapaa kuin käteni oli pakotettu tarttumaan hänen omaansa puutarhassa. Tunsin, ettei vuosikausien sovinnainen seurustelu olisi opettanut minua tuntemaan hänen lempeätä, lujamielistä luonnettaan, niin hyvin kuin tämä ainoa päivä harvinaisine kokemuksineen. Mutta kuitenkin löytyi kaksi asianhaaraa, jotka estivät hellät sanat huuliltani. Hän oli heikko ja avuton, pelästynyt ja hermostunut. Olisi ollut hänen tilansa väärinkäyttämistä, jos sellaisena hetkenä tyrkyttäisi häneen rakkautta. Ja pahin oli, että hän oli rikas. Jos Holmesin etsimisistä olisi joku tulos, olisi miss Morstan rikas. Olisiko oikeata, olisiko rehellistä, jos puolta palkkaa nauttiva rykmentin lääkäri käyttäisi hyväkseen onnen ohjaamaa tuttavuutta? Eiköhän hän pitäisi minua tavallisena halpana onnenetsijänä? En voinut kärsiä, että sellainen ajatus tulisi hänen mieleensä. Tuo kirottu Agra-aarre kohosi ylitsepääsemättömänä aitana välillämme.
Kello oli lähes kolme tullessamme mrs Cecil Forresterin asunnolle. Palvelijat olivat menneet levolle jo useampia tuntia sitte, mutta mrs Forrester oli niin innostuneena siitä harvinaisesta kirjeestä, jonka miss Morstan oli saanut että hän oli jäänyt odottamaan hänen takaisin tuloansa. Hän aukaisi itse portin; hän oli keski-ikäinen, miellyttävä nainen ja minua ilahutti nähdä, miten hellästi hänen käsivartensa kietoutui nuoren tytön uumille, ja kuulla hänen äidillistä ääntänsä tervehtiessään miss Morstania. Hän ei varmaankaan ollut mikään palkollinen, vaan arvossa pidetty ystävä. Hän esitteli minut ja mr Forrester pyysi minua käymään sisään ja kertomaan hänelle seikkailumme. Minä selitin kuitenkin, mikä tärkeä asia pakotti minut menemään ja lupasin juhlallisesti tulla kertomaan, miten asia edistyi. Lähtiessäni sieltä, loin salaa silmäyksen takaisin ja mielessäni on vielä tuo pieni ryhmä portaitten yläpäässä — nuo molemmat miellyttävät, toisiaan vastaan nojautuneet olennot, puoliksi avoin ovi, eteisessä kaasuvalo, joka virtasi maalatun ikkunalasin läpi, ilmapuntari ja kiiltävä käsipuu. Oli rauhoittavaa nähdä tämän yhtäkkisen vilauksen rauhallisesta englantilaisesta kodista keskellä kurjaa ja synkkää puuhaa, johon olimme antautuneet.
Ja kuta enemmän mietein, mitä oli tapahtunut, sitä hurjemmalta ja synkemmältä tuntui kaikki. Kerroin ajatuksissani tuon merkillisen ketjun yön tapahtumista, kulkiessani eteenpäin hiljaisia, kaasulla valaistuja katuja. Siinähän se alkuperäinen tehtävä olikin, — se ainakin oli jotenkin selvänä nyt. Kapteini Morstanin kuolema, vuosittain lähetetyt helmet, kirje — kaikki oli meille selvinnyt. Mutta ne olivat ainoastaan johtaneet meidät syvempään ja paljon surkeampaan arvoitukseen. Tuo intialainen aarre, tuo merkillinen asemakartta, joka oli löydetty Morstanin tavarain joukossa, tuo harvinainen kohtaus majori Sholton kuollessa, aarteen takaisin löytäminen, jota seurasi sen kuolema, joka oli sen löytänyt, nuo omituiset erityisseikat, joista rikos tunnettiin, jalanjäljet, kummalliset aseet, salaperäiset sanat paperilipussa, samat, jotka olivat kirjoitetut kapteini Morstanin asemapiirrokseen, — kaikki nuo muodostivat yhdessä omituisen sokkelon, jossa vähemmin harvinaisen lahjakas ihminen kuin huonetoverini olisi epäillyt ei koskaan löytävänsä johtolankaa.
Pinchin Lanella oli joukko surkeita kaksinkertaisia tiilikivirakennuksia Lambethin eteläosassa. Sain kolkuttaa ison aikaa n:o 3:lle, ennenkuin se teki mitään vaikutusta. Vihdoin pilkoitti valo ikkunaverhon takaa, ja kasvot näkyivät talon yläkerrasta.
"Menkää matkaanne, hävytön juopporatti," lausui naama. "Jos pidätte tuollaista elämää, niin avaan koirakopit ja päästän irti kolme viidettä koiraa päällenne."
"Jos vaan olisitte hyvä ja päästäisitte ulos yhden, olisin tyytyväinen," sanoin.