"Hyvästi", pitkitti ilkkuva ääni jo etäämpää kuuluen. "En tosiaankaan luule, Kennedy, sinun omankaan selvityksesi perusteella menetelleen ihan oikein tuon tytön suhteen. Erästä pikku seikkaa vain et näy tietäneen, ja minä voin sen kertoa. Neiti Saunderson oli kihloissa erään kömpelön ylioppilasparan kanssa, ja tämän nimi oli Julius Bürger."
Jostakin kuulut kahahdus, askelten epämääräistä töminää kallioalustalla, ja sitte hiljaisuus valtasi vanhan kristityn kirkon — umpinainen, raskas hiljaisuus, joka saarsi Kennedyn ja valahti hänen ylitseen kuin hukkuvan miehen läkähdyttävä vesi.
* * * * *
Pari kuukautta jälkeenpäin kiersi Europan sanomalehdissä seuraavanlainen pätkä:
"Äskeisten vuosien huomattavimpia löytöjä on uusi katakombi Romassa, jonkun matkan päässä itään Calixtuksen tunnetuista holveista. Tämän tärkeän hautauspaikan, joka on tavattoman rikas aikaisen kristityn kauden merkillisistä jäännöksistä, on saanut tarmollaan ja älykkäisyydellään kaivetuksi esille t:ri Julius Bürger, nuori saksalainen tutkija, joka alkaa saada ensimäisen sijan vanhan Roman tuntemisessa. Vaikka hän on ensimäinen julkaisemaan löytönsä, niin on vähemmän onnellinen löytäjä käynyt hänen edellään. Pari kuukautta takaperin katosi tunnettu englantilainen tutkija Kennedy äkkiä asunnostaan Corson varrelta, ja oletettiin hänen lähtönsä syyksi osallisuutta erääseen äskeiseen häväistysjuttuun. Nyt ilmeneekin että hän todellisuudessa oli joutunut sen kiihkeän tutkija-innon uhriksi, jolla hän oli kohonnut huomattuun asemaan muinaistieteen alalla. Hänen ruumiinsa löydettiin uuden katakombin keskuksesta, ja jaloista ja saappaista saattoi päättää hänen astuskelleen päiväkausia pitkin polveilevia käytäviä, jotka tekevät nämä maanalaiset haudat kovin vaarallisiksi tutkijoille. Käsittämättömällä ajattelemattomuudella oli onneton tunkeutunut tuohon sokkeloon ilman kynttilöitä ja tulitikkuja, sikäli kuin voi havaita, joten hänen surullinen kohtalonsa oli oman uhkarohkeuden tuottama. Tapauksen tekee vielä säälittävämmäksi se että t:ri Julius Bürger oli vainajan likeinen ystävä. Tavattoman löydön tuottamaa iloa on suuresti sumentanut toverin ja virkaveljen kamala loppu."
Hilary Joycen opinalkeet.
Tämä tapahtui siihen aikaan kun mahdikapinan hyöky, joka valtavana tulvana oli aaltoillut isoiltajärviltä ja Darfurista Egyptin rajoille asti, vihdoin oli saavuttanut huippunsa, jopa muutamien mielestä alkanut näyttää laskeutumisenkin oireita. Alussa se oli ollut kamala. Se oli niellyt Hicksin armeijan, haudannut kenraali Gordonin Khartumissa, vyörynyt brittiläisten joukkojen takana näiden peräytyessä alas virtaa ja lopuksi räiskäyttänyt rosvojoukkoja niinkin kauvas pohjoiseen kuin Assuaniin asti. Sitte se löysi toisia kulkuväyliä itään ja länteen, Keski-Afrikaan ja Abessiniaan, ja vetäytyi hieman sivulle Egyptistä. Syntyi kymmenvuotinen lepotila, jonka kuluessa rajalinnueet turhaan tähystelivät Dongolan etäällä siintäviä kukkuloita. Niiden punertavien usvien takana oli veren ja kauhun maa. Silloin tällöin tunkeutui joku seikkailunhaluinen etelään päin noita utuisia vuoria kohti, himoten kumia ja norsunluuta, mutta kukaan ei koskaan palannut. Kerran pääsi eräs typistelty egyptiläinen ja kerran eräs kreikkalainen nainen, hulluna janosta ja kauhusta, takaisin rajalinnoituksiin asti. Se oli ainoa tuote tuosta pimeyden maasta. Toisinaan muutti päivänlasku nuo etäiset usmat tulipunaiseksi pilvikerrostumaksi, jonka kammottavasta helmasta synkät vuoret kohosivat kuin saarina verimeressä. Se näytti kolkolta vertauskuvalta eteläisellä taivaalla, Wady Halfan linnotetuilta kunnailta katseltuna.
Kymmenen vuoden hyörinä Khartumissa, kymmenen vuoden hiljainen työ Kairossa, ja sitte oli kaikki valmiina sivistyksen tehdä jälleen retki etelään vaeltaen asestetussa saattueessa, kuten sen tapana on. Kaikki oli valmiina, aina viimeisen kameelin kuormasatulaa myöten, eikä kuitenkaan kukaan sitä aavistanut, sillä perustuslain kahlehtimattomalla hallitusmuodolla on etunsa. Suuri hallitusmies oli kiistellyt, luovinut ja houkutellut; suuri soturi oli järjestänyt ja suunnitellut, ja pannut piasterit tehoamaan puntina. Ja sitte eräänä yönä nämä kaksi valtiashenkeä kohtasivat toisensa ja löivät kättä, ja soturi katosi pois omissa asioissaan. Ja juuri silloin ilmestyi Hilary Joyce Kairoon, otettuaan eronsa Royal Mallows fusiliereista ja saatuaan toistaiseksi määräyksen yhdeksänteen sudanilaisrykmenttiin.
Napoleon oli sanonut, ja Hilary Joyce oli painanut muistiinsa, että ainoastaan Itämailla mies voi hankkia itselleen suuren maineen. Tässä hän nyt oli itämailla, matkatavaroina neljä tinalevylaatikkoa, Wilkinson-sapeli, Bond-pistoli ja kappale Greenin "Johdantoa arapiankielen tutkimiseen." Kun on sellainen lähtökohta ja nuoruuden veri juoksee kuumana suonissa, niin kaikki tuntuu helpolta. Hän hiukan pelkäsi kenraalia, kuultuaan kertomuksia hänen ankaruudestaan nuoria upseereita kohtaan, mutta kohteliaalla käytöksellä ja sävyisyydellä hän toivoi suoriutuvansa siitäkin. Hän jätti tavaransa Shepheardin hotelliin ja kävi pääkortteeriin ilmottautumassa.
Häntä vastaanottamassa ei ollut kenraali, vaan tiedustajaosaston päällikkö, sillä ylipäällikkö oli vielä tuolla asiallansa. Hilary Joyce seisoi lyhyen, vantteran, lempeä-äänisen upseerin edessä, rauhallinen sävy verhosi tavattoman terävää ja tarmokasta luonnetta. Tuolla tyynellä hymyllään ja viattomalla naamallaan hän oli petkuttanut viekkaimmatkin itämaalaiset. Hän seisoi paperossi sormien välissä ja katseli tulijaa.