Rautateitse Balianiin, postilaivalia Assuaniin ja sitte kamelin seljässä kaksi vuorokautta libyalaisessa erämaassa joku Ababdeh oppaana ja mukana kolme kuormakamelia, jotka näännyttävät ihmiset sietämättömällä hitaudellaan. Mutta neljäkin kilometriä tunnissa tekee lopulta matkaa, ja vihdoinkin kolmantena iltana saattoi Hilary Joyce siltä mustalta kuonaläjän kummukkeelta, jota kutsutaan Jebel Kurkuriksi, katsoa alas etäiseen palmuryhmään, ja hänen mielestään tuo viileä vehreyden pälvi keskellä armahtamattoman mustaa ja keltaista hieta-aavikkoa oli kaunein värivaikutus mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Tunnin kuluttua hän saapui pieneen leiriin, vahti tuli ulos tekemään kunniaa, hänen alkuasukas-ajutanttinsa tervehti häntä oivallisella englanninkielellä, ja äkkiäpä hän jotenkin kotiutui.
Se ei ollut mikään houkutteleva paikka pitempää oleskelua varten — leveä, maljamainen, ruohottunut notko, joka loiveni kolmeen kaivoon päin, joissa oli ruskeaa suolan sekaista vettä. Siellä oli myös palmulehto, kaunis katsella, mutta ärsyttävä, kun ajattelee että luonto oli istuttanut vähemmin varjoiset puunsa juuri siihen missä varjoa paraiten tarvittiin. Yksi ainoa tuuhea akasiapuu oli jonkinlaisena korvauksena. Siinä torkkuili Hilary Joyce helteellä, ja kun oli viileätä, hän harjotteli leveäharteisia, kapeakoipisia sudanilaisiaan, jotka olivat hauskan näköisiä iloisine mustine naamoineen ja lystikkäine pikku leirilakkeineen. Joyce oli oikea harjotuspaholainen, ja mustat pitivät harjotuksista, joten hän pian tuli suosituksi heidän keskuudessaan. Mutta toinen päivä oli aivan toisensa kaltainen. Ilma, näköala, toimet, ruoka kaikki oli samaa. Kolmen viikon kuluttua hän oli mielestään ollut siellä jo lukemattomia vuosia. Mutta vihdoin tapahtui jotakin, mikä keskeytti yksitoikkoisuuden.
Eräänä iltana päivänlaskussa Hilary Joyce ratsasti hitaasti alas vanhaa karavanitietä. Häntä viehätti tämä kapea polku, joka mutkitellen kallionlohkareiden lomitse ja kumpujen yli jatkui Afrikan tuntemattomaan sydämeen. Lukemattomien kamelien askeleet olivat vuosisatojen kuluessa polkeneet sen sileäksi, joten se nyt käyttämättömänä ja hyljättynäkin kiemurteli yhä eteenpäin, merkillisimpänä kaikista teistä jalan levyisenä ja parin tuhannen penikulman pituisena. Joyce tuumiskeli ratsastaessaan milloin sitä viimeksi olikaan ihmisolento etelästä päin vaeltanut, ja yht'äkkiä hän katseensa nostaessaan näki miehen astelevan pitkin tietä. Ensi katseella Joyce otaksui hänet omaksi miehekseen, mutta älysi sitte ettei tämä ollut mahdollista. Vieras oli puettu arapialaisen liehuvaan kaapuun eikä sotamiehen ihonmukaiseen khakiin. Hän oli hyvin pitkä, ja korkea turbani sai hänet näyttämään jättiläiseltä. Hän asteli reippaasti, pää pystyssä ja ryhdikkäänä kuin mies joka ei tiedä mitä pelko on.
Kuka saattoi tuo olla, tuo pelottava jättiläinen, joka astui esiin tuntemattomasta erämaasta? Kenties jonkun villin keihäsmieslauman etumies. Ja mistä saattoi hän tulla? Lähin lähde oli runsaasti sata engl. penikulmaa etelämpänä. Kurkurin rajavartio ei missään tapauksessa voinut antaa satunnaisten matkustajien kulkea esteettömästi. Hilary Joyce käänsi hevosensa, nelisti leiriin ja hälyytti miehet koolle. Kaksikymmentä ratsumiestä takanaan hän sitte taas ratsasti ulos tutkimaan.
Mies lähestyi yhä noista sotaisista varusteluista huolimatta. Hetkisen oli hän epäröinyt ensin nähdessään ratsuväen, mutta pakoa ei voinut ajatellakaan, ja hän lähestyi kuten ainakin se joka tahtoo tehdä pahassa pulassa parhaansa. Hän ei tehnyt vastarintaa eikä sanonut mitään, kun kahden soturin kädet laskeutuivat hänen hartioilleen, vaan käveli tyynesti heidän hevostensa välissä leiriin. Heti sen jälkeen palasivat patrullit takaisin. Ei näkynyt vilahdustakaan mistään dervisheistä. Mies oli yksinään. Oiva ratsastuskameli oli löydetty kuolleena jonkun matkan päässä tien varrella. Vieraan salaperäinen saapuminen oli nyt selitetty. Mutta minkätähden, mistä ja minne? ne olivat kysymyksiä, joihin innokkaan upseerin tuli löytää vastaus.
Hilary Joyce tunsi pettymystä, kun ei mitään dervishejä näkynyt. Olisi ollut kaunis alku hänelle egyptiläisessä armeijassa, jos hän olisi saanut taistella pikku kahakan omin päin. Mutta olihan hänellä sentään harvinainen tilaisuus edukseen vaikuttaa esimiehiinsä. Hän tahtoi mielellään osottaa kuntoaan tiedustajaosaston päällikölle ja vielä enemmän tuolle jurolle ylipäällikölle, joka ei milloinkaan unohtanut kelpo tekoa eikä milloinkaan anteeksiantanut velttoutta. Vangin puku ja ryhti osotti että hän oli tärkeä henkilö. Kaikki eivät ratsasta täysiverisillä kameleilla. Joyce valeli päätään kylmällä vedellä, hörppi kupillisen väkevää kahvia, asetti päähineeseensä mahtavan upseerintöyhdön kypärin asemesta ja istuutui akasiapuun juurelle tuomariksi.
Hän toivotteli että hänen perheensä olisi nähnyt hänet nyt, molemmat mustat palvelijat takanaan ja egyptiläinen upseeri vieressään. Hän istui telttipöydän ääressä, ja vanki tuotiin esille tarkasti vartioittuna. Hän oli kaunis mies, jolla oli rohkeat, harmaat silmät ja pitkä musta parta.
"Mitä ihmettä!" huudahti Joyce. "Tuo lurjus irvistelee minulle."
Omituinen värähdys oli ilmaantunut miehen kasvoille, mutta hävinnyt niin nopeasti, että se saattoi olla hermotykähdys. Nyt hän oli itämaalaisen tyynimielisyyden esikuva.
"Kysy häneltä kuka hän on ja mitä hän tahtoo."