Joyce toimi kaikella mahdollisella tarmolla. Ratsuväkeä lähetettiin joka haaralle, patrullit tutkivat pehmeätä hietaa kummuilla, löytääkseen jälkiä pakolaisesta, mutta kaikki turhaan. Mies oli kerrassaan kadonnut. Raskaalla sydämellä kirjotti Hilary Joyce virallisen raportin asiasta ja lähetti sen Assuaniin. Viisi päivää myöhemmin hän sai päälliköltä lyhyen määräyksen saapua sinne. Hän pelkäsi pahinta ankaralta soturilta, joka säästi muita yhtä vähän kuin itseään.
Ja hänen pahimmat aavistuksensa toteutuivat. Tomuisena ja väsyneenä saapui hän eräänä iltana pääkortteeriin. Papereilla ja kartoilla täytetyn pöydän ääressä istui tuo kuuluisa soturi ja tiedustajaosaston päällikkö syventyneinä asemakarttoihin ja piirustuksiin. He tervehtivät kylmäkiskoisesti.
"Kuulin, kapteeni Joyce", sanoi kenraali, "että olette antanut hyvin tärkeän vangin livahtaa käsistänne."
"Olen hyvin pahoillani, sir."
"Niinpä kyllä. Mutta se ei auta asiaa. Saitteko tietää häneltä mitään, ennenkuin päästitte karkuun?"
"En voinut saada häntä puhumaan."
"Mitä te teitte?"
"Uhkasin käyttää väkivaltaa."
"No mitä sanoi?"
"Ei sanaakaan."