"Tietäkää että ainoa valttikortti, mikä meillä oli ja minkä alituiseen vedimme esille pelissä, oli se, että meidän hallussamme oli Egypti. Englantilaiset olivat hyvin hermostuneita siitä että joukkomme olivat siellä. Se antoi meille jalansijan Välimeren molemmissa päissä, näettekös. Eivätkä he voineet olla varmat siitä, ettei ihmeellinen pikku Napoleonimme olisi voinut tehdä sitä perustaksi hyökkäykselle Intiaan. Milloin tahansa lordi Hawkesbury vaati saada haltuunsa jotakin, me vaan vastasimme: 'Siinä tapauksessa me luonnollisesti emme voi suostua kutsumaan joukkojamme pois Egyptistä', ja sillä tavalla saimme hänet taas piankin järkiinsä. Egyptin avulla saavutimme erittäin edulliset ehdot ja erityisesti saimme englantilaiset taipumaan luopumaan Hyväntoivonniemestä; emme tahtoneet että teidän kansanne, monsieur, saisi jalansijaa Etelä-Afrikassa, sillä historia on opettanut meille että brittiläinen jalansija puolessa vuosisadassa muuttuu brittiläiseksi yliherruudeksi.
"No, ensimäisenä päivänä lokakuuta piti sopimuksen vihdoinkin saada allekirjotuksensa. Aamulla onnittelin monsieur Ottoa vaivojemme onnellisesta päättymisestä. Hän oli pikkarainen kalpea ukko, hyvin eloisa ja hermostunut, ja hän oli nyt niin ihastuksissaan omasta menestyksestään, ettei voinut istua alallaan, vaan hyppi ympäri huonetta ja jutteli ja naureskeli, minun istuessani tyynyllä eräässä nurkassa, kuten olin oppinut Itämailla. Äkkiä saapui sisälle sanansaattaja, mukanaan kirje, joka oli lähetetty Parisista. Monsieur Otto vilkaisi kirjeeseen, ja heti pettivät hänen polvensa, ja sanaakaan hiiskumatta hän kaatui pyörtyneenä lattialle. Minä hypähdin hänen luokseen, kuriiri samoin, ja me kannoimme hänet sohvalle. Hän oli ihan kuolleen näköinen, mutta tunsin kuitenkin hänen sydämensä tykyttävän.
"'Mitä tämä?' kysyin minä.
"'En tiedä', vastasi sanansaattaja. 'Monsieur Talleyrand pyysi minua matkustamaan tänne niin nopeasti kuin ikinä mahdollista ja jättämään tämän kirjeen monsieur Otton käsiin. Olin Parisissa vielä eilen puolenpäivän aikana.'
"Tiedän että käyttäydyin moitittavasti, mutta en voinut olla vilkaisematta kirjeeseen, joka putosi monsieur Otton lamaantuneesta kourasta. Jumalani, mikä isku! En pyörtynyt, mutta istuuduin esimieheni viereen ja purskahdin kyyneliin. Siinä oli vaan muutamia sanoja, mutta ne ilmottivat että joukkomme olivat kuukausi takaperin jättäneet Egyptin. Sopimuksemme oli siis mennyt tyhjään, sillä ainoa syy, joka oli saanut vihollisemme antamaan meille hyvät ehdot, oli poissa. Kahdentoista tunnin kuluttua tämä ei olisi merkinnyt mitään. Mutta nyt ei sopimus vielä ollut allekirjotettu. Meidän täytyisi luovuttaa Hyväntoivonniemi. Meidän täytyisi antaa Englannin saada Malta. Nyt, kun Egypti oli poissa, ei meillä ollut mitään tarjottavaa sijalle.
"Mutta me ranskalaiset emme ole niin helposti voitettuja. Te englantilaiset tuomitsette meitä väärin, kun luulette että meillä on heikko ja naisellinen luonne, sentähden että osotamme mielenliikutuksia, joita te salaatte. Ette voi uskoa sitä, jos luette historiaamme. Monsieur Otto saavutti jälleen tajuntansa ja me neuvottelimme mitä oli tehtävä.
"'Ei kannata jatkaa, Alphonse', sanoi hän. 'Tuo englantilainen nauraa minulle, jos pyydän häntä kirjottamaan alle.'
"'Miehuutta!' huudahdin minä, ja silloin juolahti mieleeni äkillinen ajatus. 'Kuinka voimme tietää että englantilaiset ovat saaneet tiedon tästä? He voivat ehkä allekirjottaa rauhansopimuksen ennen kuin saavat tietää sen.'
"Monsieur Otto hypähti seisaalleen ja heittäytyi syliini.
"'Alphonse', huudahti hän, 'olet pelastanut minut! Mistä he tietäisivätkään sen? Tietomme ovat tulleet Toulonista Parisiin ja sitte suoraan Lontooseen. Heidän tietojensa täytyy meritse kulkea Gibraltarin salmen kautta. Tällä hetkellä on todenmukaista ettei kukaan tiedä sitä Parisissakaan paitsi Talleyrand ja ensimäinen konsuli. Jos säilytämme salaisuutemme, voimme vielä saada sopimuksemme allekirjotetuksi.'