"'Tehdään, hyvä herra', sanoi hän ja katseli minua hidasluontoisilla silmillään, joissa ei ollut pienintäkään innon tahi uteliaisuuden ilmettä.
"'Jos satun vaunuihisi erään toisen herran keralla, niin sinun tulee ajaa edes takaisin Harley kadulla, tottelematta kenenkään muun käskyjä kuin minun. Kun astun pois viet tuon toisen herran Watierin klubiin Bruton kadulle.'
"'Ymmärrän', vakuutti hän.
"Seisoskelin siis milord Hawkesburyn talon edustalla, ja voitte hyvin ajatella, kuinka usein vilkaisin ylös ikkunaan nähdäkseni kynttilän. Viisi minuuttia kului ja taas viisi. Voi kuinka ijankaikkisen pitkältä tuntui aika! Oli oikein purevan kylmä lokakuun ilta; valkea sumu hiipi pitkin märkää, kiiltävää katukivitystä ja verhosi himmeät katulyhdyt. En voinut nähdä viidenkymmenen askeleen päähän millekään taholle, mutta heristin yhtämittaa korviani, kuullakseni kavioiden kopsetta tai vaunujen jyrinää. Jäytävä levottomuus kalvoi sydäntäni ja synkät rakennukset sekä ruma sää ahdistivat mieltäni. Kävelin edes takaisin, lämmitäkseni huitoen käsiäni, yhä heristäen korviani. Ja sitte äkkiä kuulin vaunujen jyrinää Oxford kadulta; se tuli hetki hetkeltä yhä lujemmaksi, ja nyt näkyi kaksi keltaista liekkiä kiitämässä sumun läpi, ja keveät vaunut vierivät ulkomaanministerin portin eteen. Ne eivät vielä olleet pysähtyneet, kun muuan nuori mies hyppäsi niistä alas ja kiirehti ylös portaita, ajurin kääntäessä vaunut ja kadotessa sumuun.
"Ah, tällaisina toiminnan hetkinä minä olen paraimmillani, monsieur. Te, joka näette minut vain juomassa viiniäni Provence-kahvilassa, ette voi käsittää mihin korkeuteen voin heilauttaa itseni. Tällä hetkellä, kun tiesin, että kymmenvuotisen sodan hedelmät olivat pelissä, minä olin suuremmoinen. Se oli viimeinen ranskalainen taistelu, ja minä olin yhtaikaa kenraali ja armeija.
"'Hyvä herra', sanoin ja kosketin hänen käsivarttaan, 'oletteko sanansaattaja lord Hawkesburylle?'
"'Olen', vastasi hän.
"'Olen puoli tuntia odottanut teitä', sanoin minä. 'Teidän tulee seurata minua heti. Hän on Ranskan lähettilään luona.'
"Puhuin sellaisella varmuudella, ett'ei hän hetkeäkään epäillyt. Hän astui umpinaisiin vuokra-ajurin vaunuihin ja minä perässä; sydämeni hypähti ilosta, tuskin saatoin olla riemuitsematta ääneeni. Hän oli pieni, heikko raukka, tuo kuriiri, ei paljoa suurempi kuin monsieur Otto, ja minä — monsieur voi nähdä käteni nyt ja kuvitella mielessään, millaisia ne olivat silloin kun olin kahdenkymmenenseitsemän vanha.
"'Asiani on kiireellinen', sanoi hän. 'Minulla on sanoma, joka on jätettävä ilman silmänräpäyksenkään viivytystä.'