"'Siinä tapauksessa', sanoi monsieur Otto, 'on sangen onnellista että sopimus on allekirjotettu.'
"'Sangen onnellista teille, sir', huudahti milord Hawkesbury, ja hän pyörsi takaisin asuntoonsa.
"Seuraavana päivänä, monsieur, olivat Bow-kadun vainukoirat jäljilläni, mutta ne eivät voineet juosta suolaisen veden poikki, ja Alphonse Lacour oli vastaanottamassa monsieur Talleyrandin ja ensimäisen konsulin onnitteluja ennen kuin hänen takaa-ajajansa olivat Doveriinkaan asti ehtineet."
Chateau Noirin kreivi.
Niinä päivinä olivat Saksan armeijat raivanneet tiensä Ranskaan, ja nuoren tasavallan hajalle lyödyt joukot oli tungettu Aisnen pohjoispuolelle ja Loiresta etelään. Kolmena leveänä virtana oli aseellisia miehiä vyörynyt verkalleen mutta vastustamattomasti Rheiniltä, milloin kuljeksien pohjoiseen, milloin poiketen etelään, jakautuen, yhtyen, mutta kaikki muodostuen yhdeksi avaraksi järveksi Parisin ympärille. Ja tästä järvestä pulppuili pienempiä jokia, yksi pohjoiseen, toinen etelään Orleansin tienoille ja kolmas länteen päin Normandiaan. Moni saksalainen rakuna näki ensi kertaa elämässään meren kannustaessaan hevosensa mahavyötä myöten Dieppen aaltoihin.
Synkät ja katkerat olivat ranskalaisten ajatukset heidän nähdessään tätä häpeän sivallusta maansa kauneihin kasvoihin. He olivat taistelleet ja sortuneet ylivoiman tieltä. Tuo kuhiseva ratsuväki, nuo lukemattomat jalkamiehet, mestarilliset kanunat — niitä vastaan olivat he yrittämällä yrittäneet seistä. Pataljonina eivät tunkeutujat olleet lannistettavissa; mutta mies miestä vastaan, tai kymmenen kymmentä vastaan, he olivat vihollistensa vertaisia. Urhea ranskalainen saattoi vieläkin yksinäisen saksalaisen katumaan päivää jona oli jättänyt Rheinin äyrään. Siten — tulematta kuvailluksi taistelujen ja piiritysten joukossa — puhkesi valloilleen toinen sota, yksilöiden sota, toisella puolen rumana murhaamisena ja toisella raakana kostamisena.
Eversti von Gramm 24:nnestä Posenin jalkaväkirykmentistä oli kovasti kärsinyt tämän uuden kehityksen johdosta. Hän oli päällikkönä pienessä normandialaisessa Les Andelysin kaupungissa, ja hänen etuvartionsa olivat pitkin ympäristön kyliä ja maataloja. Mitään ranskalaista joukkoa ei ollut sataa kilometriä lähempänä, ja kuitenkin täytyi hänen joka aamu kuunnella synkkiä sanomia vartiopaikoillaan kuolleina löydetyistä etuvartioista, teille tietämättömille kadonneista muonitusretkikunnista. Silloin eversti lähti raivoten liikkeelle, ja maataloja leimahteli tuleen ja kylät vapisivat; mutta seuraavana aamuna silti oli sama kaamea viesti kuultavana. Teki hän mitä tahansa, hän ei voinut suoriutua näkymättömistä vihollisistaan. Eikä sen kuitenkaan olisi pitänyt olla kovin vaikeata, sillä sekä suunnitelmissa että teoissa oli yhteisiä piirteitä, jotka varmasti osottivat näiden kaikkien veritöiden olevan samasta lähteestä peräisin.
Eversti von Gramm oli yrittänyt väkivaltaa eikä siitä ollut apua lähtenyt! Kulta saattaisi tuottaa parempaa menestystä. Hän kuulutti pitkin maakuntaa, että ilmiannosta maksettasiin viisisataa frangia. Ei kuulunut vastausta. Sitte kahdeksansataa. Talonpojat olivat lahjomattomia. Sitte hän erään korpraalin murhaamisesta äityi lupaamaan tuhannen frangia ja osti sillä Francois Rejanen sielun, rengin, jonka normandialainen ahneus oli kiihkeämpi kuin hänen ranskalainen vihansa.
"Sanot tietäväsi kuka nuo rikokset teki?" kysyi preussiläinen eversti inholla silmäillen edessään kyyristelevää sinimekkoista rotannaamaista olentoa.
"Niin, herra eversti."