"Lähdette Chateau Noiriin tän'iltana, kapteeni", sanoi hän, "opas on saatu. Vangitsette kreivin ja tuotte hänet tänne. Jos häntä yritetään vapauttaa, niin ampukaa hänet siekailematta."
"Montako miestä otan, eversti?"
"Hm, ympärillämme vilisee vakoojia, ja ainoana mahdollisuutena on syöstä hänen niskaansa ennen kuin hän tietää meidän lähteneen liikkeellekään. Iso joukko herättää huomiota. Toiselta puolen ette saa joutua saarroksenkaan vaaraan."
"Voisin marssia pohjoiseen päin, eversti, ikäänkuin yhtyäkseni kenraali
Göbeniin. Sitte voisin poiketa tälle tielle, jonka näen kartaltanne, ja
päästä Chateau Noiriin ennen kuin he ehtisivät sada vihiä tulostamme.
Siinä tapauksessa kaksikymmentä miestä — —"
"Hyvä on, kapteeni. Toivon näkeväni teidät vankinenne huomisaamuna."
* * * * *
Oli kylmä joulukuun ilta, kun kapteeni Baumgarten marssi Les Andelysistä kahdenkymmenen posenilaisensa etunenässä pitkin valtamaantietä luoteiseen päin. Neljän kilometrin päässä hän äkkiä poikkesi kapealle syväuurtoiselle syrjätielle ja kiirehti nopeasti saalistansa päin. Kylmää sadetta vihmoi korkeitten poppelien latvoissa ja kahisi vainioilla molemmin puolin tietä. Kapteeni marssi etumaisena, vierellään vanha kersantti Moser. Kersantin ja ranskalaisen talonpojan ranteet olivat kiinnitetyt yhteen, ja jälkimäisen korvaan oli kuiskattu että jos osasto joutuisi väijytykseen, niin ensimäinen luoti lävistäisi hänen kallonsa. Heidän takanaan köntysteli kaksikymmentä jalkamiestä pimeässä, päät sadetta vastaan kumarassa ja saappaat pehmeässä, märässä savessa naristen. He tiesivät minne olivat matkalla ja mitä varten, ja se ajatus piti heidän mieltänsä vireillä, sillä he olivat katkeroittuneita omien tovereittensa kohtalosta. He tiesivät että tehtävä olisi oikeammiten kuulunut ratsuväelle, mutta kaikki ratsuväki oli etujoukkojen matkassa, ja olihan sitäpaitsi soveliaampaa että rykmentti kostaisi omat surmattunsa.
Kello läheni kahdeksaa heidän lähtiessänsä Les Andelysistä. Puoli kahdeltatoista pysähtyi heidän oppaansa suunnattoman rautaportin eteen, jonka pielinä oli kaksi aatelisilla kivikoristuksilla katettua korkeata pilaria. Seinä, jossa se oli aukkona ollut, oli murentunut pois, mutta iso portti yhäti kohosi sen juurella versovien vesojen ja rikkaruohojen yli. Preussiläiset kiersivät sen ja etenivät salavihkaa ikivanhain tammien haarojen muodostaman tunnelin pimennossa pitkin pitkää lehtokujaa, jota loppusyksyn viimeiset lehdet vielä verhosivat. Käytävän päässä he seisahtuivat tarkastelemaan asemaa.
Musta linna oli heidän edessään. Kuu pistäysi esille kahden sadepilven raosta ja loi vanhan rakennuksen hopeisen hohtoon ja varjoihin. Se oli L:n muotoinen, edustassa oli matala kaariovi ja pieniä ikkunoita rivittäin kuin sotalaivan ammottavia kanuna-aukkoja. Musta katto ylhäällä kohosi kulmissaan pieniksi pyöreiksi, ulospäin pistäviksi torneiksi, ja kaikki oli hiljaista kuutamossa, resuisten pilvien synkistäessä taivasta taampana. Yksi ainoa valo tuikki eräästä alikerran ikkunasta.
Kapteeni kuiskasi määräyksensä miehilleen. Muutamien tuli hiipiä etu-ovelle, muutamien talon taakse. Joidenkuiden oli vartioittava itäpuolta, toisien taas läntistä päätyä. Hän ja kersantti hiipivät varpaillaan valaistun ikkunan alle.