"Entä toiset, kapteeni?"
"Antakaa heidän illastaa keittiössä. Tämä mies hankkii teille haukattavaa ja viiniä. On kolkko yö ja meillä on täällä parempi oltava kuin maantiellä."
"Ja te itse, kapteeni?"
"Minä aterioitsen täällä ruokasalissa. Tulisijassa on halkoja ja voimme sytyttää tulen. Huutakaa minua, jos jotakin tapahtuu. — Mitä syötävää voitte antaa minulle?"
"Voi monsieur, oli aika jolloin olisin voinut vastata: 'mitä tahdotte', mutta nyt voimme vaivalla hankkia edes kylmää kananpaistia ja pullon valkoista viiniä."
"Se kyllä riittää. Seuratkoon häntä yksi sotamies pajunettineen, ettei hän tee meille jotakin tepposta."
Kapteeni Baumgarten oli vanha sotakarhu. Itäisissä maakunnissa ja sitä ennen Böömissä hän oli oppinut taidon majoittua vihollisen luo. Palvelijan lähtiessä noutamaan hänelle illallista, hän laitteli itseään mukavaan oloon yöksi. Hän sytytti kymmenhaaraisen kynttiläjalan pöydällä. Takkavalkea roihusi jo iloisesti. Kapteeni astui ikkunan luo ja katsoi ulos. Kuu oli jälleen kadonnut, ja satoi rankasti. Hän kuuli tuulen kohinan ja näki puiden tummat haamut, jotka kaikki taipuivat samalle taholle. Tuo näky sai hänelle maistumaan kananpaistin ja viinipullon, jotka palvelija kantoi hänelle. Hän oli väsynyt ja nälkäinen pitkästä marssistaan, ja laski siis säilänsä, kypärinsä ja revolverivyönsä tuolille, innokkaasti käyden käsiksi ateriaan. Viinilasi edessään ja sikari suussa hän sitte kumartui taaksepäin tuolillaan ja katseli ympärilleen.
Tulisijan vastapäätä oli neljä muotokuvaa vanhoista Chateau Noirin kreiveistä, kaikilla haukannenä ja rohkeat, terävät kasvonpiirteet, niin toistensa näköisiä että ainoastaan vaatetus erotti ristiretkeläisen Fronden kavalierista. Kapteeni Baumgarten oli aterian jälkeen unelias; hän nojasi tuolinsa selkään ja katseli niitä tupakansavun läpi, mietiskellen sitä harvinaista sattumaa, joka Itämeren rannikkolaisen oli tuonut syömään illallistaan näissä ylpeiden normandialaisten päällikköjen ikivanhoissa saleissa. Mutta liesi lämmitti ja kapteenin silmät olivat raskaat. Hänen leukansa painui hitaasti alas rinnalle, ja kymmenen kynttilänliekkiä heijastui leveälle, kaljulle päälaelle.
Äkkiä sai heikko rasaus hänet hypähtämään jaloilleen. Hetkisen hän unensa sekaannuttamana luuli, että vastapäätä olevista muotokuvista joku oli astunut alas puitteistaan. Pöydän ääressä, miltei käsivarren pituuden päässä hänestä, seisoi roteva mies, äänetönnä ja liikahtamatta; ainoastaan liekehtivät silmät todistivat että hän eli. Hän oli mustatukkainen, olivinkarvainen iholtaan, leuvassa musta pujoparta; suureen ankarapiirteiseen nenään näyttivät kaikki muut kasvonpiirteet keskittyvän. Hänen poskensa olivat ryppyiset kuin menneenvuotinen omena, mutta leveät hartiat ja jäntevät kädet ilmaisivat voimaa, jota vuodet eivät olleet vähentäneet. Hän seisoi käsivarret ristissä kaarevalla rinnalla, ja hänen huulillaan oli jäykkä hymy.
"Älkää turhaan katselko aseitanne", hän sanoi, kun preussiläinen loi nopean katseen tyhjälle tuolille, jolla ne olivat olleet. "Sallikaa minun sanoa, että olette ollut hieman varomaton niin kotiutuessanne rakennuksessa, jonka jokaisessa seinässä on salaisia käytäviä. Teitä huvittanee kuulla, että neljäkymmentä miestä seisoi katselemassa teidän aterioimistanne. — No, mitä nyt?"