KAISA. Liisa on kai lypsämässä, ja Maija lähti juuri isäntää hakemahan, taisi jäädä edustupahan.
ANTTI (Istuu tuolilla hetkisen vaiti, heilutellen kahleitaan. Laulaa ensin hyräillen, mutta innostuu toisessa värsyssä ja nousee seisaalleen.)
Tuuli se taivutti koivun latvan :,:,:,
Ja meri oli lainehissa.
Minä vain istuin ja lauleskelin :,:,:,
Heilini kamarissa.
Tuuli se taivutti koivun larvan :,:,:,
Ja nostatti lainehia.
Nyt mua viedähän linnasta linnahan :,:,:,
Kantaen kahlehia.
KAISA (On seurannut laulua innostuneena.) Oliko tuo nyt sun laulusi?
ANTTI. Ei. Eihän mun tähteni vielä kannata laulua tehdä (Istuu takaisin tuolille.) Ja eihän lauluja paljon muista tehdäkään kuin häjyistä, komeista ja puukkojunkkareista, jotka kunnioiksensa tappelevat ja häjyilevät.
KAISA. Älä sano. Parempia ne muitten laulut ovat. — Mutta sanos, eikö siellä linnassa tule laulut vähän haikeiksi, ja katumus tuppaa mielehen.
ANTTI (Hymähtäen.) Kuinka niin? Kaksi kotoahan pojalla on: linna ja lasareetti.
KAISA. Mutta oikein todella?
ANTTI. No, eihän siellä mielellänsä istu. Ei oikein tahtoisi mies joutaa sellaisehen. Meilläkin vanhukset ovat jo eläkkehellä, ja Heikki-veli on aivan poikanen. Mutta minkä sille tekee. Kun häiyt hyppivät nenän katolle, niin ne täytyy pudottaa sieltä pois.