KAISA. Eiköhän Maija unohda hätärukouksiansa.
LIISA. Kuinka niin, hätärukouksia?
KAISA. Maija rupesi Anttia surressansa körttiläiseksi, mutta nyt, kun
Antti pääsee irti, niin kyllä Maijalta jää hourehet.
LIISA. En minä usko. Maija on luja ihminen, vaikka onkin hiljainen.
Mutta voi sitä Jussia, kuinka se oli komean näköinen.
KAISA. Niin oli. En minä olisi uskonut meidän Jussi-poikaa sellaiseksi.
LIISA. Seisoi niinkuin kirkon tapuli. Pää pystyssä ja silmät niin tuikeina, että tulta iskivät. Vallesmanni oikein vavahti, kun Jussi katkaisi ruoskan varren niinkuin tyhjää.
KAISA (Katsoen tutkivasti.) No, no! Kovinpa sinä —
LIISA. No, eikö niin ollut? — Kun Jussi seisoi siinä vallesmannin edessä, niin minä en nähnyt ketään muita. Pidätin oikein henkeäni ja katsoin vain Jussia. Ajattelin, että tuollainen on oikea mies. Ja Jussissa oli miestä joka-ainoa tuuma. — Sellaisen miehen käsivarsilla soutuisi kuin paatissa!
KAISA. Tyttöparka! Samanlainen oli äitisikin ja sai sen kallihisti maksaa. Äitisi sai sen, jonka tahtoi, mutta jo muutamassa vuodessa oli itkenyt poskihinsa vaot. Kuinka käynee sun, sillä sinä et kai saa sitä, jonka tahtoisit.
LIISA (Hämillään.) Mitä te —? Enhän minä —