Hän muisti yht’äkkiä yhtiökumppaneitaan.
Nekin tuottivat hänelle yllätyksiä alinomaa. Milloin ne olivat innostuneita ja silloin tuli rahaa kuin tuhkaa. Milloin he taas yht’äkkiä selittämättömästä syystä kävivät pidättyviksi ja rupesivat vaatimaan näytteitä vuorilajeista. Niitä hän sai sitten kalkutella kaiket yöt ja toimittaa postiin. Kun hän vain olisi päässyt niille puhumaan!
Alkuhan oli aina hankalaa. Ei voinut niin äkkiä sanoa, mistä paikasta oli paras yrittää. Se oli yhtä epävarmaa kuin otaksuma, mikä väri seuraisi tuota sinertävää läikkää, joka nyt muodostui Kaamaslaen kupeelle. Voitiin väittää, että se oli sinipunerva… ja niin sen väriopin mukaan olisi pitänyt ollakin. Mutta eipäs… se olikin tummanpunainen, muuttuen yhä vaaleammaksi, kunnes se leimahti keltaiseksi, väräjöiden vielä kerran läpi kaikki spektrin eri värivivahdukset. Ja nyt… nyt vasta oli koko tunturi kirkas. — — Sellaista oli myös malminetsijän työ… siinäkin oli omat yllätyksensä…
Malmi-Muurman on noussut seisomaan. Hän vetää keuhkonsa täyteen raikasta tunturi-ilmaa seuraten katseellaan puiden latvojen yllä lainehtivan kimmellyksen leikkiä. Se pakeni eteläistä taivaanrantaa kohti sitä mukaa kuta ylemmäs aurinko nousi. Se oli kaikki voittavan innostuksen säteilevä symboli. Samanlaisella innostuksella ryhtyisi hän taas työhönsä… tunkeutumaan tunturiin. Ja samoin kuin tuo valoaalto etäisyyteen ehdittyään hulmahti takaisin yli laajan äänettömän erämaan kuin varmana lopullisesta voitostaan, — samoin julistaisi maine kerran koko maalle hänen löytönsä, hänen suunnattomat löytönsä. Ja vasta silloin olisi aika astua yhtiökumppanien keskelle ja lausua: Nyt juhlitaan!
Malmi-Muurman säpsähti. Tuntui, kuin olisivat linnut odottaneet, että hän ajatuksissaan ehtisi juuri tähän kohtaan, sillä samassa kajahti ilmoille niiden tuhatääninen laulu. Sävel monikirjava ja helkkyvä vyöryi laaksoja pitkin, kajahti tunturiseinämistä, humisi kuin tuuli yli korkeimpienkin huippujen. Koko luonto oli täynnä ääntä. Se levisi erämaan yli kuin lukemattomien hopeatiukusten soitto vaihtuen vuoroin mahtavaksi, avaruuksia vapisuttavaksi kuoroksi, vuoroin heiketen kuin rantaa vasten lyövän mainingin kohina.
Erämaa oli herännyt.
Malmi-Muurman seisoo tunturilla paljain päin, lakki kädessä ja kuuntelee laulua, joka raikuu hänen ympärillään. Se on Thule, äärimmäisen Pohjolan salamyhkäinen maa, joka tervehtii nousevaa päivää. Siihen kuoroon täytyi ihmisenkin yhtyä.
— Oi, Thule, tuntureitas en kyllin kiittää voi! Valolla yö ne verhoo ja päivä purppuroi. Kuvastuu keilahuiput veen pintaan välkkyvään. Oi, Thule, tänne, tänne ma matkamies jo jään!
Oi, Thule, tuntureitas ma palvon paljain päin! Unohduin unten teille, kun huippus kerta näin. Lumoihis loihdittua ei mailma nähdä saa. Oi, Thule, täällä, täällä Luvattu vain on maa!
Malmi-Muurman seisoo tunturilla paljain päin ja laulaa. Tuuli hulmuttaa hänen harmahtavaa tukkaansa. Hänen silmänsä säihkyvät. Totisesti! Hän ei ollutkaan mikään Mooses, joka Neebon vuorelta katseli luvattua maata saamatta itse sinne tulla. Hän ei ollut yhtään sen näköinen. Päinvastoin hän näytti mieheltä, joka aikoi rynnätä, valloittaa. Siis Joosua, ilmetty Joosua. Eivätkö tuolla Kiiluvaisen yläpuolella välkähdelleet auringonsäteet kuin pitkät säihkyvät säilät Ja ne osoittivat pohjoista kohti… tuonne, missä Siosjoki kapean nauhan kaltaisena kiersi sen toisella puolen kohoavaa Kumputunturia kuin mikäkin pikkuinen Jordan. Siellä, siellä oli hänen lopullinen päämääränsä, hänen suurin valtauksensa.