Luonnollisesti se ei johtunut vain tästä; tänä hetkenä Sabina sen hyvin tiesi ja tunsi. Siinä oli paljon muutakin… käynti, silmänluonti, ryhti seisoessa, mutta ennenkaikkea Jonnen tapa sanoa: »Ja da!» Se lausuttiin niin ylhäisesti, että se hiveli korvia ja sydäntä. Siinä oli juuri sitä kuninkaanpokaa…
Sabina ajattelee kaikkea tätä liikkuessaan hiljakseen pirtissä. Hän tahtoo väkistenkin unohtua yhteen kohti seisomaan. Kaikki tahtoo tänä aamuna myöhästyä.
Sabina käy navetassa, lypsää lehmät ja ruokkii ne, mutta kaikki tapahtuu kuin puolittain unessa. Mutta siitä huolimatta hän huomaa muutamia seikkoja, joita hän ei ole ennemmin huomannut. Navetan ikkunasta on tullut hiukan vino ja muutamat parsien väliseinistä korkeammiksi kuin toiset. Tällä hetkellä se pistää kipeästi; se johtaa väkistenkin mieleen Katajan Matin ja panee vastustamattomasti tekemään vertailuja.
Sabina ruokkii lehmiä, puhelee niille hiljakseen, taputtaa mitä lautasille, mitä päähän. Eläimet ynähtelevät; on kuin tuntisivat nekin jotakin erikoisempaa olevan tulossa. Ne kääntelehtivät, kiskovat kytkyimiään. — Sabinasta tuntuu kuin heittäisi hän hyvästiä niille kaikille.
Yksi ajatus kehrää vain hänen päässään: »Etkö sie voisi heittää sitä Mattiasti?» Sabina on ajatellut sitä siitä hetkestä saakka kuin Jonne lähti… sitä ja erästä toista: »… lapsi seuraa äitiään.»
Hänestä alkaa tuntua helpommalta ajatella, että hän todellakin heittää Matin. Matti oli kyllä hyvä mies, mutta kun Sabina ei rakastanut häntä, niin minkäs sille mahtoi. Matti saisi kyllä toisen vaimon… paremman kuin hän… sellaisen, joka ajattelisi vain miestään eikä muita, niinkuin hän, Sabina…
Hän halusi vain laittaa kaikki kuntoon, jotta Matti pääsisi aamulla alkuun. Hän kantoi puita, vuoli syttöjä, kiskoi tuohia, heitti lehmille runsaasti heiniä, jotta tulisivat toimeen aamuun saakka. Hän oli nyt aivan varma lähdöstään. Hyvä Jumala! Jonnehan ei viipynyt kuin yhden vuorokauden Tunturimajalla. Hänen piti kiirehtiä joutuakseen Jonnen matkaan.
Kunhan nyt ei vain kukaan tulisi häntä estämään… häiritsemään. Kumma vain, ettei kotoakaan oltu käyty häntä katsomassa.
Sabina kiiruhtaa pirttiin. On jo hyvän joukon sivu puolen päivän ja uusi pimeä käsissä. Mutta Sabina osaa tien Tunturimajalle. Hän on hiihtänyt sinne monta monituista kertaa.
Hän herättää pojan ja ryhtyy sitä pukemaan. Pikku Jonne nauraa hänelle ja jokeltelee tapansa mukaan. »Siitä se stigare tulee», oli Jonne sanonut. Niin… nyt he lähtisivät pikku Jonnen kanssa nousemaan sille kukkulalle, jonka nimi oli Onnenvaara. Sabinasta tuntuu, että poika oli hyvillään. Hän vaatettaa lapsen tukevasti: illaksi voi tulla pakkanen ja taivalta oli puolitoista penikulmaa.