Siellä meni Muurmannin Jonne.
XVI.
Sabina on koko aamun elänyt kuin unessa. Hänen sielunsa on turtunut.
Nyt hän on jälleen samanlaisessa tilassa kuin kerran ennen pikku tyttönä eksyessään. Silloin tällöin viime kuukausien kuluessa hän on tuntenut samaa, mutta nyt se on vain täydellisempää kuin koskaan ennen… juuri samanlaista kuin silloin kerran… vuosia taaksepäin.
Hän harhailee kuin pimeässä. Hän ei huomaa, että Kiiluvaisen huipulla leikkii päivänvalo ja että pirttiinkin hiipii hiljalleen valoa. Hänen sieluaan ympäröi pimeys.
Oliko totta, että Muurmannin Jonne oli käynyt täällä… hänen pirtissään?
Sabinasta se tuntuu uskomattomalta, mutta uskottava se oli — siitä huolimatta. Tuossa oli vesilampi lattialla, Jonnen kengistä valunut, ja tuossa oli tupakanporoja hänen piipustaan. Jonne oli istunut penkillä takkatulen loisteessa ja kysynyt- »Etkö sie voisi heittää sitä Mattiasti?»
Heittääkö Matti —? Hyvä Jumala, eihän hän ennen ollut sellaista edes ajatellutkaan — silloin kuin ei ollut toivoa Muurmannin Jonnen paluusta. Mutta nyt tämä oli palannut häntä noutamaan. Eikö hänellä nyt ollut oikeus heittää Matti —? Kuka oli hänen miehensä… Muurmannin Jonneko vai Katajan Matti?
Ihmisten edessä Katajan Matti, mutta Jumalan edessä Muurmannin Jonne.
Sabina haparoi kuin eksyksissä. Muurmannin Jonnen käynti on saattanut hänet niin kummasti sekaannuksiin. Mikä siinä oikein oli, että nämä tällaiset vastasivat häneen niin omituisesti… prinsessa Kunigunda ja kuninkaanpoika… eksyttivät… tekivät neuvottomaksi? Jos se olisi ollut Katajan Matti, ei hän varmaankaan olisi joutunut näin pyöräile päästään; se olisi ollut kuin omaa väkeä ainakin. Mutta — Jonnessa oli jotakin erilaista kuin muissa miehissä… jo hajukin… sellainen Ruijan tupakan ja mintun sekainen tuoksu … mikä lie ollut; se tuoksui alusvaatteistakin. Sabina oli sen tuntenut neuloessaan paikkaa Jonnen housunpolveen.