Noin se päästeli poronsa… niinkuin poromies ainakin. Matti, Katajan
Matti, liikkui paljon kömpelömmin; hän tassutteli vain hiljaa. Mutta
Jonne liikkui reippaasti, kuin olisi lapsesta saakka porojen kanssa
värkännyt. Ja lapsesta saakkahan hän olikin…
Sabina muistaa, kuinka Jonne kerran poikasena oli ajanut heille Suomen-Huotarin kanssa. Hän oli seisonut portailla kädet esiliinan alla katsellen heidän lähtöään.
»Älä sie vain päästätä poroa, Jonne», oli hän sanonut.
Nytkin sanoo hän ihan samalla tavoin:
— Älä sie vain päästätä poroa, Jonne.
Ei ollut hätää. Kyllä hän, Malmi-Muurmannin poika, vielä tämän konstin osasi.
— Hyvästi vain, Sabina!
— Hyvästi… mene tervheenä.
Suuressa kaaressa laskettaa Jonne pihasta ulos järvelle johtavalle tielle.
Sabina seuraa häntä katseellaan Siellä ajoi Jonne ja hävisi metsään Nyt… nyt hän katosi. Ei… vielä vilahti punainen lapinlakki. Se välähti kuin veritäplä huurteisten puiden välistä. Nyt se katosi…