— Se on nyt kuusi. Kaheksan tienoissa meän pitää olla matkalla. Olisi ollut soma Mattiakin tavata. Hän on monesti ollut minulla kantomiehenä.
Oli Matti siitä puhunut. Kiittänyt oli aina… ei ollut sanapuolellakaan sortanut. Maksaneenkin oli kertonut aina runsaasti.
Jonne silmäsi Sabinaa. Kumpi valehteli, Sabinako vai Matti?
Ei Sabina valehdellut. Istui onnellisen näköisenä sukankudin kädessä ja jutteli. Silmät kohosivat toisinaan hänen puoleensa ja silloin niistä loisti viaton ihailu, joka kohdistui häneen. Niin — ihailu ja kiitollisuus.
Mistä oli Sabina kiitollinen? Oikeastaan ei hänellä olisi pitänyt olla syytä…
Mutta Sabina oli kiitollinen, kiitollinen ennen kaikkea siitä, että Jonne oli niin miehuullisesti hillinnyt itsensä. Olisihan hän voinut koppoa Sabinan syliinsä ja sanoa: »Nyt sie, Sapina, olet minun ja mie vien sinut muassani… sinut ja pojan…» Mutta hän ei tahtonut tehdä sellaista vääryyttä Mattia kohtaan.
Sabina on kiitollinen, kiitollinen siitä, että Jonne tuli ja istui täällä yökappaleen… tuli häntä noutamaan, mutta ei ottanutkaan, kun näki hänen tuskansa. Päällepäätteeksi auttoi häntä vielä pysymään uskollisena liitolleen…
He keskustelevat kuin kaksi vanhaa tuttavaa. Syrjäinen ei olisi arvannut, että naisen povea poltti rakkaus. Hän osasi sen niin tarkasti peittää. He keskustelivat kaikenlaisista pikku asioista ja aika kului…
* * * * *
Sabina seisoo portailla, kun Jonne lähtee. Hänen poveaan puristaa suunnaton tuska. Hän imee muistoonsa jokaisen Jonnen pienimmänkin liikkeen.