Epämääräinen kaipaus hipaisee Sabinan povea, mutta hän tukahduttaa sen ja pudottaa laaksoon.
Nyt on Lunnasjärvi jäänyt. Sabina tuntee, ettei hän enää palaisi. Hänen tiensä käy Jonnen, Muurmannin Jonnen kanssa etelän maille.
Ensi kesänä hän ehkä pääsisi täällä käymään, kun Jonne taas rupeaisi ammuttamaan tunturia. Kukaties hänen ei tarvinnut yksin jäädä etelään… Ristiaaniin… Eiväthän malmiherrat tosin kuljettaneet vaimojaan matkassa. Mutta hän, Sabina, pyytäisi Jonnen ottamaan; hän tunsi, että hän rakasti näitä maita.
Omituisin, sekavin tuntein hiihteli Sabina eteenpäin. Välistä hänestä tuntui, että hän oli eksynyt ja silloin piti pysähtyä oikein tarkkaan miettimään, missä hän oli ja minne menossa. Mutta joka kerta hänelle kirkastui Jonnen muhkea muoto ja hän muisti tämän sanat: »Etkö sie voisi heittää sitä Mattiasti?»
Lapsi pyrki kirahtelemaan komsiossa. Sabinan piti pysähtyä antamaan sille ruokaa.
Hän istuu kannolla tien varrella komsio sylissä, imettäen poikaansa.
Oli hiukan hankalaa kuljettaa lasta muassa talvella. Mutta — olihan
Jonne sanonut: »Lapsi seuraa äitiään…»
Niin… niin… lapsi seurasi äitiään. He olivat nyt matkalla isän luokse, pikku pojun oman isän luo, joka odotteli siellä Tunturimajalla ja piti isoa tulta. Parin tunnin päästä he olisivat perillä ja silloin saataisiin lämmitellä.
Sabina puhelee eikä huomaa pimeän tuloa. Pojalla on lämmin komsiossa ja hän jokeltelee herttaisesti. Pimeä ei häntä peloita, sillä hän on tottunut siihen. Eikä se peloita Sabinaakaan. Hän osaa tien. Lapsi nukahtaa syötyään ja Sabina kohoaa jälleen suksilleen. Nyt hän hiihtäisi hyvän taipaleen, ennenkuin levähtäisi.
Hänen mielessään väikkyy Tunturimajan pirtti kodikkaana ja valoisana. Suuri tuli roihuaa takassa. Jonne istuu takan ääressä ja puhelee: »Ja da! Kuorma-ahkion sisältö tyhjennethään tähän. Sabina ajaa siinä Könkhäälle pojan kanssa.» Ja Jonne naurahtaa: »Niin mie kuljetan sinua kuin kallisarvoista kuormaa… kuin malmia ikhään…» On jo aivan pimeä, mutta Sabinasta tuntuu turvalliselta. Hän on niin varma, että Jonne ottaa hänet avosylin vastaan… hänet ja pojan…
Hän muistaa, kuinka hän kerran pikku tyttönä oli kulkenut tätä samaa tietä lehmien hakumatkalla. Tässä juuri oli tie poikennut metsään… suunnilleen näillä paikoin, missä talvitie nyt poikkesi aavalle. Haapajänkäkö se oli tämän aavan nimi?