Niin oli… Silloin hän oli eksynyt. Kunhan hän ei nyt vain eksyisi.
Eikö mitä. Pulkanjälki tuntui selvästi. Kyllä hän osaisi.
* * * * *
Sabina on hiihtänyt parin tunnin ajan, kun ilmassa rupeaa yht’äkkiä tohahtelemaan. Tähdet peittyvät pilveen ja taivaankansi tuntuu laskeutuneen paljon alemmas.
Sabina on erämaan lapsi ja ymmärtää erämaan äänet: — tuo tohahtelu merkitsi pyryä.
Hyvä Jumala! Hänen olisi pitänyt hiihtää rivakammin. Mutta pää oli ollut niin kummia ajatuksia täynnä, ettei suksi ollut juossut yhtä nopeasti kuin tavallisesti.
Nyt on Sabina selvillä siitä, että hänen pitää kiiruhtaa. Metsästä kuuluva salaperäinen tohina puhaltaa hänen päänsä selväksi.
Nyt oli kiirehdittävä, jos mieli löytää Tunturimajalle. Hyvä Jumala… ja lapsi vielä matkassa! Parempi olisi pikku miehen nyt loikoa kehdossaan… Mutta — yhdessä he ponnistelisivat läpi pimeän ja myrskyn… isän luo.
Myrskyn —? Niin — Sabina oli nyt aivan varma, että siitä nousisi myrsky tuossa tuokiossa. Hän ei ollut turhaan korvessa ikäänsä elänyt. Tuo tohina, joka välistä muistutti kosken pauhua, oli myrskyn enne, lumipyryn edelläkävijä.
Ei kulunutkaan pitkää aikaa, ennenkuin rupesi viskomaan lumia. Niitä putoili aluksi harvakseen — kuin yksitellen. Mutta jonkun hetken kuluttua oli koko maailma yhtenä ainoana valkoisena lumipilvenä.