Sabina koettaa seurata ahkionjälkeä kiihkeästi. Hän tajuaa, että pelastus riippui siitä. Hän ei tunne maita ympärillään; talvitie kulki milloin mistäkin. Hän olisi hukassa, jos hän nyt eksyisi. Sabina hiihtää selkä kumarassa. Pikku poika kirisee komsiossa, mutta Sabina ei nyt jouda katsomaan sitä. Hän seuraa ahkionjälkeä, joka on vielä näkyvissä.
Hyvä Jumala! Miksi ei tietä Tunturimajalle oltu viitoitettu? Silloin sitä olisi osannut pyrylläkin.
Nyt Sabina katuu lähtöään. Olisi sittenkin ollut parempi jäädä kotiin. Mitä Mattikin sanoisi? Mutta… kun Jonne kerran halusi saada hänet… ja pojan, ei hän ollut saattanut jäädäkään…
Lunta sataa vihmomalla. Tuuli kaataa sitä aukean aavan yli. Lumi lentää ihan jauhonhienona. Koko aapa on yhtenä valkoisena ryöppyävänä pilvenä. Sen toista laitaa ei näy. Ahkion jäljet ovat hävinneet eikä Sabina saa pimeässä selvää, mitä suuntaa ne kulkivat.
Tuuli vingahtelee vihaisesti ja ryöpyttää lunta hänen ympärillään. Tuulen tohinan lomasta kuuluu lapsen itku. Sabinan sydäntä kaihertaa sääli. Hyvä Jumala! Ei hän nyt joutanut hoitamaan lasta, kun piti hiihtää eteenpäin. Metsän suojaan kun edes pääsisi…
Mutta lapsen itku kajahtaa yhä kirpeämpänä hänen korviinsa. Ei, hänen täytyi pysähtyä katsomaan sitä… Sehän saattoi vaikka tukehtua… raukka! Tuulikin puhalsi takaapäin.
Sabina pysähtyy keskelle aapaa… Hän koettaa lyödä sauvoja pystyyn, mutta väkevä tuulenpuuska kaataa ne joka kerta; ne jäävät makaamaan lumeen. Hän kiepauttaa komsion olkansa yli.
Hyvä Jumala! Lapsi ihan tukehtumassa. Lunta oli ryöpyttänyt verhon sisäänkin. Sabina pyyhkii lumen pois, puhaltelee ja puhelee: »Pikku mies. Eihän sinulla vain ole kylmä?»
Sabina on istunut lumeen. Hän on kumartunut lapsen yli. Hän hengittää sen kasvoille. Hän hieroo poskeaan lapsen poskea vasten. Hyvä Jumala! Pieni nenänpää ihan kylmä…
Tällä hetkellä ei Sabina ajattele muuta kuin lastansa. Kuinka hänen pikku poikansa tarkenisi tässä Luojan ilmassa…?